Pikkujoulua sekä joulua odotellessa

Tänään oli vuoden viimeinen koulupäivä ja vuoden viimeinen kuntopiiri. Seuraavan kerran tallustan toivottavasti lumisilla Istanbulin kaduilla koulun penkkiä kohti Tammikuun alussa vuonna 2008. Toivottavasti lumisilla siksi että aloin ensimmäistä kertaa kaipaamaan lunta eilen, kun ensin koulumatkalla rysäytin lätäkköön autoa väistäessä ja siinä meni ensimmäiset parit sukkia. Koko koulupäivä sukat märkinä kuin aikoinaan Mukkulan ala-asteella välitunnilla sateessa pelatun jalkapallo-ottelun jälkeen. (Minä, Jani ja Jussi loppuja vastaan ja yleensä lähdettiin luokkaan sekä myöhässä että voittajina). Ja sukat olivat märkinä nytkin ja kuivattelin niitä koko päivän luokan ainoan toimivan patterin juuressa vain sitä varten että pääsisin taas kastelemaan ne kotimatkalla kun naapurin tytön häirinnästä johtuen astuin suoraan koiran läjän ohi lätäkköön. Toisen kerran sukat märkänä samana päivänä. Ja asun siis Istanbulissa. Kolmatta kertaa ei tarvinut liian kauan odotella, illalla oli taas yksi viikon kohokohdista, jalkapallo-ottelu erasmusten ja turkkilaisten kesken. Menomatkalla satoi vettä ja siinä juostessa lätäköt eivät tuntuneet miltään enää. Itse kentälle saavuttaessa hämmennyin aika lailla tajuten että ranskalaiset pelitoverini eivät haro ilmaa käsillään näyttäen erittäin typeriltä, vaan he yrittävät ottaa tuulen mukana leijailevia pieniä lumihiutaleita kiinni. Minä tein kuten tein viime ja sitä edellisenä ensilumen saapumishetkellä-kieli ulos. Olin juuri kuullut että Suomessa oli lumet sulanut pois suurimmaksi osaksi joten hetken tuntui hyvältä olla Istanbulissa. Lunta ei kuitenkaan satanut kerrokseksi, vain hetken ja pienen määrän mutta on se lumi aina lunta suomalaiselle. Naureskelin turkkilaisille kavereille ketkä oli soitettu paikalle paikkaamaan muutamaa petkuttanutta erasmusta, he tulivat rinta rottingilla kentälle, mutta vaatteet vaihdettuaan astuivat kentälle juuri kun alkoi lunta tulemaan ja päät painuivat syvälle hartioiden väliin ja kädet löysivät tiensä taskuttomiin housuihin. Itselläni oli ainoana pipo päässä ja kädessä äidin kutomat tumput. Artulle haluan sanoa seuraavan: paikalliset kutsuvat minua Paolo Maldiniksi Ac Milanin paitani sekä röyhkeiden pallon ylöstuomisteni takia. Vasemman jalan potkua unohtamatta. Oma joukkueeni hävisi ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen, yhden miehen alivoimalla, kahden jos selitykseksi kelpaa että ainoa mies joka ei ollut koskaan koskenut jalkapalloon ennen peliä oli myös puolellamme. Ja maalissamme oli todellinen Hans van Breukelen. Kaikki jalkapalloa viimeiset pari vuosikymmentä seuranneet kyllä muistavat tuon oman aikansa suuruudeen ja epäsuuruuden. Vähän sama kuin englannin maalivahdit aina. Paitsi David Seaman.

Miten on asiat Suomessa? Tuo kysymys käy mielessä vähintään kerran päivässä. Tänään ei uutisia lukiessa ihan natsannut. Tai miten sen nyt kukin ottaa. DNA:n uutisviestissä kerrottiin Vuoden kaupunkilainen-tittelin ansainneen "henkilön" nimi: Bubi-Huuhkaja. Taas kerran nousee leukani yhtä astetta ylemmäksi ylpeydestä olla suomalainen. Suomalaisuus, se on jotain. Vai voiko tässä kohtaa käyttää esittää vastausta kaipaavan kysymyksen, onko tuo Vuoden kaupunkilainen-tittelin antama kaupunki Tsadi? Jos on niin asia on siinä tapauksessa hyvin ymmärrettävää, huuhkaja saa Vuoden kaupunkilainen-tittelin. Entäs sitten Vuoden Huuhkaja-titteli?...

Kaivoin tänään esiin ja panin saman tien soimaan Bruce Springsteenin maan mainion ja erittäin tunteikkaan The Rising-albumin. Ei yksinkertaisesti ole mitään mahdollisuutta viimeistellä viimeistä tutkielma/esseetä kun tämä "syntynyt juoksemaan" piiskaa kerta toisensa jälkeen entistä kovempaan raviin tai laukkaan, lajista riippuen. Oulun miehet tietävät mitä käy kun laukkaa ravissa. Ainakin Oulun miehet Tallinnassa. Ja Nupeki. Tätä levyä kuunnellessa ei voi välttyä muistelemasta ensimmäistä kertaa mun Pomo saapui Suomeen ja räjäytti Olympiastadionin kaksi kertaa putkeen perättäisinä päivinä. Pontuksen kanssa lauletut laulut toistuvat kerta toisensa jälkeen The Risingia kuunnellessa. Muistaakohan Jussi yhden kahdesta keikasta mukana olleena...

Tänään, parin tunnin päästä alkavat ensimmäiset pikkujoulut täällä. Hermoilua oli havaittavissa jo tänään koululla kun yksikään erasmuksista itseni lisäksi ei ilmaantunut viimeiseltä tauolta tunnille. Eihän juhlien alkuun ollutkaan kuin kuusi tuntia. Toivon että karaokea ei ole unohdettu aivan kokonaan pois kuvioista sillä juuri tällä hetkellä Burcea kuunnellessa laulu- ja yhteislaulu-into on erittäin korkealla. Se jopa maistuu laptopin vieressä avattuna ja puolityhjillään olevasta puolen litran olut-tölkistä siemaillussa oluessa. Ostin myös tonttulakin. Valoilla.

Torstaina onkin sitten lähtö Roomaan viettämään joulua Janin kanssa. Mitään muuta emme ole suunnitelleen, mutta AS Roman pelissä Stadio Olimpicolla pitäisi käydä ja 23.12 Real Madrid- Barcelona pitäisi katsoa jossain. Eiköhän nuo perusnähtävyydet kerkeä katselemaan. Enemmän melkein odottelen Firenceen pääsyä. Michelangelon elämänkerran ja muutaman historian kirjan lukeneena haaveenani on aina ollut päästä kävelemään samoille kujille ja istuskelemaan samoille kiville missä nuori kivenveistäjä suunnitteli mestariteoksiaan. Onneksi Janilla on superkamera.

En usko enää kerkeäväni kirjoittelemaan ennen paluutani Rooman valloitusmatkalta, huominen menee luultavasti kotiin pääsysn merkeissä ja vasemman ja oikean käden oikeiden puolten havaitsemisen yrittämisen merkeissä.

Joten: erittäin hyvää ja rauhallista joulua kaikille lukijoille, Äidille, isälle, Anssille, Millalle, Iinekselle, Annille, eno-elmerille, Päiville, kaikille Lahteen ja lahtelaisuutta itsessään tunteville sekä jokaiselle ystävälle Tallinnassa Aleksi, v***n Pöppöstä sekä Ilaria jossainkaukanakaukoidässä unohtamatta!!!! Allahaismarladik!