Aurinkolaseja sateella sekä pinkkejä kaulaliinoja

Istanbul sijaitsee Turkin tasavallassa ja pääuskonto on Islam ja joulu ei ole juhla muslimeille. Joulua edeltää kylläkin kolmen päivän pyhä, vapaapäiviä koululaisille, yksi päivä osalle työläisistä ja osalle ei heru yhtäkään vapaapäivää vaan kaupat ovat auki koko päivän. Koska itse tulen maasta jossa joulua vietetään ja päätin lähteä paikkaan jossa joulua juhlistetaan ja sain kamuksi Janin Irlannista. Tapasimme Roomassa 20.12 illalla Stazione Termini-nimisen matkailukeskuksen vieressä. Tapaamista edelsi pitkältä tuntuva lento ensiksi Istanbulista Zürichiin ja siellä ajan vietto tyyriissä sveitsiläisessä lentoasema baarissa ja sen jälkeen siirtyminen lentoteitse Rooman Fiumicino lentokentälle. Pakko ylistää Swiss Airlinesiä, molemmilla matkoilla tarjottiin erittäin hyvät lämpimät entiedämitkä, muistuttivat Calzonea, sinään leivottua pitsaa. Juotavaksi tarjottiin punaviinia, taisin pari pientä pulloa kumota kummallakin reissulla kun kerran oli ilmaista. Alppien ylitys antoi mieleenpainuvan näyn. Sitä ei pysty näkemättä ymmärtämään miten isoja vuoriryhmiä ne ovatkaan. Lunta ei tosin ollut paljoa, huiput olivat valkoisia ja joitan valkoisia juovia näkyi, ajattelin niiden olevan laskettelurinteitä, jotka oli lumetettu tekolumella. Lueskelin myös Atatürk-lentokentältä ostamaani kirjaa "The White Castle", turkkilaisten suosikkikirjailijalta, Orhan Pamukilta. Mies sai syytteen Turkissa poliittisista lausunnoistaan, pahin taisi olla seuraava: "Thirty thousand Kurds, and a million Armenians were killed in these lands and nobody dares to talk about it." Se siitä sanan ja ilmaisun vapaudesta.

Hotelli tai hostelli, kumpi lie olikaan, oli lyhyen kävelymatkan päässä Terminiltä ja itse olin kartasta jo katsonutkin missä se sijaitsi, Jani oli ostanut kartan sitä viidella eurolla asemalta kun oli saapunut itse minua aikaisemmin Roomaan. Karttoja sitten saikin ilmaiseksi melkein mistä vain, ravintolapaikat panivat tarjouslappujen jakajien antamiien tarjouslappuihin aina kartan missä mikäkin ravintola sijaitsi, siitä sai aina lähiön kartan ilmaiseksi. Syy lentokoneessa punaviinittelyyn oli se että kun istuskelin Atatürk- lentokentän kahvilassa iso cappuccino edessäni, Janilta tuli viesti että hänen tyttöystävänsä, rakas Simona, oli hieman hassutellut varatessaan meille hotelleja matkaa varten. Yösijamme oli parisänky. Hieno tosin. Se antoi lisää aihetta viinin lipittämiseen, ei sitä suomalainen selvin päin miehen kanssa samaan sänkyyn mene. Humalassa taas helposti. Kysyin oliko hotellin aulan virkailijan kommentissa yhtään sijaa ironialle kun hän toivotti mukavaa yötä virne naamallaan avaimia hakiessamme. Mies oli hänkin.

Ensimmäisenä päivänä kävelimme suht kokonaan Tiber-joen jakavan kaupungin toisen osapuolen läpi. Forum Romanum oli tottakai pakko nähdä ja siitä jatkoimme matkaa kohti Colosseumia, jonka edessä päätimme yrittää sisäänpääsyä seuraavana aamuna jonon ollessa mauttoman pitkä ja liike eteenpäin oli marginaalista. Päätimme suunnata Circus Maximuksen luo, näky, joka edessämme avautuessaan oli suurin pettymys koko reissulla. Siitä ei ollut juuri mitään jäljellä, nurmikko oli katsojen tilalla eikä muitakaan rakennuksia juuri ollut säilynyt. Paikalliset asukkaat jatkoivat entisaikojen ratsuvaljakko-kisojen perinnettä hölkkäämällä rataa ympäri. Rata oli polku keskellä vihreää nurmikkoa. Itse Tiber-joki näytti todella likaiselta. Jos joskus on sanottu että Vesijärvi oli likainen back in the days ja on vieläkin likainen mutta kyllä siinä ui, niin Tiberissä on kyllä uisi. Pohjaa ei näkynyt jos vettä oli 15 cm. Kaippa "ikuisen kaupungin" likavedet menevät vieläkin jokeen. Joen varrella öitään vietti jokunen koditon. Yksi kaivoi herätessään ensi töikseen mp3-soittimen tai vastaavan patjansa alta. Sopivaa musiikkia päivän aloittamiseen.

Toisena päivänä suuntasimme heti aamusta, eli meille kello puoli kymmenen jälkeen Colosseumille jonne pääsimme mukavan joutuisasti jonon liikkuessa jo hyvää tahtia. Hintaa tuli 11 euroa, todella paljon siitä kivikasasta mikä sisällä odotti. Taisivat olla odotukseni hieman liian isot. Lattiaahan Colosseumilla ei ole joten taistelutantereen alla olevat käytävät ja vankilat mitä lie olivatkaan paljaistuivat turisteille. Penkkirivistöt olivat kuluneet tasaisiksi penkereiksi ja kostea nurmikko kasvoi joka puolella. Tuli olo kun olisi ollut suuressa kaivossa, muistelin kuinka aikoinaan vuosia nuorempana Pilkotunmäen kadulla asuessani menimme erääseen kaivoon etsimään sammakoita. Lievähkö pettymys sinänsä taaskin. Mutta eikös se niin ollutkin että Rooman vallan luisuessa muiden kansojen alaisuuteen myös Colosseumin rakentamiseen käytettyjä tiilejä käytettiin muihin rakennuksiin.
Colosseumilta suuntasimme valmiiksi tarkastettuun irkkupubiin, koska jalkapallopäivä Valioliigassa. Arsenalin peli oli nähtävä. Illalla menimme katsomaan AS Roma - Sampdoria ottelua Stadio Olimpicolle. Peli oli täydellinen esimerkki makaronimaan jalkapallosta. Kotijoukkueen kapteeni, ikoni ja talismaani Francesco Totti, ainainen suurkisojen epäonnistuja, tsippasi ensiksi rangaistuspotkusta yhteen nollaan ja sama näyttelemisen mestari viimeisteli tyhjiin toisen maalin pelin viimeisillä hetkillä. Janin kanssa olimme ainoat jotka nauroivat sukelluksille ja näyttelemisille koko katsomossa. Takanamme istunut vanha herra ruikutti koko pelin kotijoukkueen huonosta ja epäviihdyttävästä pelisuorituksesta. Sille nauroimme myös jonkun minuutin. Olut maksoi 4 euroa stadionilla. Erittäin pieni olut. Mutta sisään sai viedä läpinäkyvässä muovilasissa punaviiniä. Tyylistä viis. Oltiinhan sitä Italiassa.

Kolmas päivä sisälsi sopivasti vähän ohjelmaa päivälle ennen illan Barcelona-Real Madrid ottelua. Käväisimme katsomassa Fontana de Trevin, täynnä lähteitä olevan kaupungin kauneimman kyhäelmän ennen kuin suuntasimme katsomaan Pantheonia. Se oli aika makea näky, kupolin keskellä olevasta aukosta auringon valo säteili hienosti seinämaalauksiin ja hautoihin jotka sisälsivät niin Rafaellon kuin Vittoria Emmanuelle II:kin jäännökset. Yritimme myös löytää Keisari Augustuksen mausoleumia siinä onnistuen vain huomataksemme että varsinainen mausoleumi mikä sisältää Augustuksen jäänteet oli tottakai siirretty sisäänpääsymaksuiseen museoon. Naturalmente. Natürlich italiaanoksi.

Neljäntenä päivänä, jouluaattona suuntasimme Vatikaaniin ja Pietarin kirkon aukiolle. Se on yksi niistä paikoista joissa olevan haaveillut pääseväni käymään aika koulun historian tunneilta lähtien. Aukio avautuikin eteemme todella hienosti auringon ollessa vielä matalla. Sieltä oli pakko soittaa joulutervehdykset äitille ja isälle. Kiipesimme itse "la cupolan", eli Pietarin kirkon kupolin korkeimmalle tasanteelle. 520 askelta numeroina ei tunnu pahalta mutta kyllä siinä alkoi puuskuttaa mies jos toinenkin. Näky tasanteelta oli sanoinkuvaamaton. Pietarin kirkon aukion symmetrisyys paljastui upeasti. Ja suora tie aukiolta Tiberillekkin näytti olevan suunnitelua tekoa. En usko että Paavi Benedictus XVI kiipeää joka päivä myhäilemään sille tasanteelle. Pääseehän sitä aina nykyään paavit helikopterillakin. Pietarin kirkko sisältä oli todella kaunista katseltavaa monine hautoineen joihin oli laskettu suurimmat paavit viimeiselle matkalleen.
Vatikaanin museo ja Sikstuksen kappeli oli seuraavana ohjelmassa. Kierto kappeliin oli ovelasti suunniteltu menemään koko museon läpi ja tottakai italialaistaiteilijoiden teoksia oli seinät täynnä. Kun siirryimme varsinaiseen kappelirakennukseen, katto oli mykistyttävää tekoa. Kultaa todella paljon ja yksityiskohtia joita ei millään pystynyt käsittämään. Huone toisensa jälkeen upeine freskoineen ja kattomaalauksineen oli kuin valmistautumista siihen suurimpaan näkyyn, Michelangelon maalaamaan freskoon, Viimeinen Tuomio, joka sijaitsi itse Sikstuksen kappelissa, jonne kardinaalit kokoontuvat paavin kuollessa valitsemaan uutta. Eikai siinä ole mitään yritystä viitata ihmiskunnan sovintoon Toisen Maailmansodan jälkeen, että edellinen paavi oli puolalainen ja nykyinen saksalainen...eikai. Jumalahan kertoo jokaiselle kardinaalille erikseen kenestä hän haluaa paavin.
Jouluaaton iltana ohjelmassamme oli alkuun hieno illallinen hienossa ravintolassa, mutta matkalla sinne törmäsimme suomalaisruotsalaisuusi-seelantilaisamerikkalaiseen ryhmään joka käännytti meidät lähtemään heidän matkaansa ottamaan viiniä ruokailemisen sijaan. Sehän on viisasta juoda kunnolla ja kauan tyhjään vatsaan. Ainakin ottamieni kuvien perusteella se oli sitä.

25.12 ohjelmassa oli Rooman jättö ja junamatka Firenceen. Olo ei ollut tuorrein punaviinittelyn jälkeen ja tottakai aurinko alkoi paistaa juuri sovipasti meidän siristeleville silmille. Junamatka oli aikamoista matkaa viimeiselle tuomiolle, laitti kola ja asemalta ostettu herkkupatonki pelastivat aika paljon. Matkalla paljastui että on se Italiankin maaseutu yhtä köyhän näköistä kuin on Turkinkin. Vuoria oli vain enemmän ja ne tekivät maisemista upeat.

Firencessä matkaamme liittyi Janin tyttöystävä Simona, bormiolaistyttö. Alkoi vimmattu italian kielen opiskelu, sanat ovat aika helppoja ymmärtää. Kävimme jossain galleriassa, nimeä on muista eikä se ollut kahden tunnin jonottamisen arvoista. Olivathan ne maalaukset hienoa, Botticellin Venuksen Syntymä ja Michelangelon ja Leonardo da Vincin maalaukset hienoja tottakai. Mutta siinä jonottaessa tuli kyllä moneen otteeseen pokerihymy naamalla ihmeteltyä miksi lippujen ostaminen on mahdollista vain yhdestä luukusta..

Elisa, Simonan ystävätär liittyi joukkoomme kukistettuaan kuumeen kolmantena päivänä Firencessä. Suuntasimme Galleria Academiaan koska siellä jökötti se kuuluisa Goljatin tappaja, David. Satuimme juuri sopivasti Michelangelon teoksia sisältävään halliin opastetun seurueen kanssa ja kuuntelimme ilmaiseksi euroja vaativan oppaan kertomukset jokaisesta teoksesta.

Firence kokonaisuudessaan oli huomattavasti viihtyisämpi kaupunki kuin Rooma. Sopivan pieni ja liikennettä vallitsi kävelijät, eivät autot. Eteenkin iltaisin Firence on todella kaunis. Sinne voisin mennä uudelleenkiin kun taas Roomasta en sano samaa. Kummatkin kaupungit olivat tyyriitä verrattuna Istanbuliin ja Tallinnaan joissa olen reissua edeltävät ajat viettänyt. Puolen litran olut-pullo maksoi katukaupassa 3 euroa. Siirtyminen viiniin oli helppoa. Viinipullon avaajiakin löytyi helposti hotellin aulasta vaikka huoneissa juominen oli muka kiellettyä. Englannilla pärjää vain heikosti molemmissa kaupungeissa. Mutta kyllä selviytyy. Kyllähän sitä suomalainen selviää vaikka maapallon ympäri pelkällä suomen kielellä. Kaikki ratkeaa hyvin kun puhuu suomen ääneen kovuutta välillä hieman nostaen ja välillä hieman enemmän nostaen. Katukuvaa molemmissa kaupungeissa tekivät surullisemmaksi isot määrät kerjäläisiä, lähinnä vanhoja muoreja. Istanbulissa ei näe kadulla niin paljoa kerjäläisiä, ja jos näkee, ne ovat useasti pienia korkeintaan viisivuotiaita lapsia...

Viimeinen yö saapasmaassa kului lentokentällä lentoa odotellessa. Lentoni kun lähti kello 6.45 ja kuljetuksia Roomasta lentokentälle ei ollut aamulla siihen aikaan vaan saavuin lähtötelineisiin jo edellisenä iltana kello kymmenen aikaan. Tutustuin venezuelalaiseen Julioon(hulio) ja ilmeisesti rikkaan milanolaisperheen ainoaan lapseen Mauroon, joiden kanssa majoittauduimme lentokentän toiseen kerrokseen penkeille, joissa itse en saanut nukutuksi ollenkaan. Julio kertoi paljon venezuelasta ja Presidentti Hugo Chavezista ja kuinka huono ihminen hän on. Bensalitra venezuelassa maksoi 10-20 centtiä. Ei paha. Socialismo o Muerte! Myös sana "culo" toistui useasti naisten ohitellessa kommuuniamme Julion suusta. Sanankäännökseksi selvisi pitkän selvittelyn jälkeen "naisen iso takamus". Terveisiä vain Päiville joka oli juuri vähän aikaa sitten Venezuelassa. Itse lento Zürichiin sujui mainiosta lahden sievän italialaisneidon tehdessä seuraa penkkirivillä. Matkalla Zürichistä Istanbuliin meinasin nukahtaa seisoalteni pari kertaa ennen kuin kahvi tarjoilu alkoi. Tuolit olivat niin pystyssä kuin voi eikä takana ollut tukevahko matami antanut tilaa penkin asettamiseen makuuasentoon. Atatürk-lentokentällä pääsin konkaroimaan passitarkastusta edeltävän vessareissun jälkeen muiden jonottaessa ainoalle Ulkomaalaisten passintarkastuspisteellä menemällä toiselle joka oli aivan tyhjä. Suomen kielen sama "perkele" taisi päästä monella eri kielellä kun jonossa hikoilevat turistit katselivat yhden hymysuun kävellessä kuin muina miehinä heidän ohitseen tyhjälle luukulle. Aina ei voi voittaa mutta joskus se tekee hyvää. Eilen illalla täällä Istanbulissa omaan sänkyyni mennessä olin valvonut 40 tuntia putkeen. Ei ollut miestä katsomaan leffaa loppuun.

Nyt on sitten edessä uudenvuoden juhlat Taksimissa, kämppikseni kamu järjestää suuret juhlat Bosporin varrella joten sieltä pitäisi nähdä kunnon tulitus. Ihan kauhea juhlafiilis ei ole koska vieläkin väsyttää aika lailla ja tänään hävisimme vuoden viimeisen jalkapallo-ottelun mutta selittelen todella paljon, hävisimme koska jaot olivat takapuolesta, meillä oli kolme miestä kuudesta kenttäpelaajasta kuin olisivat olleet ekaa kertaa tekemisissä pallon kanssa. Ja ei ne osannut juostakkaan. Ja ilman torjuntakykyistä maalivahtia vastustajat naatiskelivat kaukolaukauksillaan. Taidan ottaa rauhallisesti uuden vuoden vieton. Joopajoo!

Kuluneesta vuodesta taidan sanoa vain sen verran että uutta olivat kesätyöt ja Turkki ja ne monet uudet ihmiset monista maista keihin tutustuin. Asuminen kesällä kotona äidin lihapatojen ravittavana oli mukavaa mutta ensi kesänä taidan kuitenkin etsiä oman kämpän, jos vaikka niistä Niemen opiskelijakämpistä irtoaisi. Lyhyempi matka töihin, pubeihin ja Panulle. En ala jakelemaan Vuoden Paras- titteleitä mihinkään kategoriaan. Hyvää duunia on tehty kaikkialla.
Mutta vuoden likaisimman teon titteli menee VR:lle joka veti alennukset pois ulkomailla opiskelevilta. Kiitos paljon siitä.

Hyvää ja onnellista uutta vuotta 2008 kaikille!

Pikkujoulua sekä joulua odotellessa

Tänään oli vuoden viimeinen koulupäivä ja vuoden viimeinen kuntopiiri. Seuraavan kerran tallustan toivottavasti lumisilla Istanbulin kaduilla koulun penkkiä kohti Tammikuun alussa vuonna 2008. Toivottavasti lumisilla siksi että aloin ensimmäistä kertaa kaipaamaan lunta eilen, kun ensin koulumatkalla rysäytin lätäkköön autoa väistäessä ja siinä meni ensimmäiset parit sukkia. Koko koulupäivä sukat märkinä kuin aikoinaan Mukkulan ala-asteella välitunnilla sateessa pelatun jalkapallo-ottelun jälkeen. (Minä, Jani ja Jussi loppuja vastaan ja yleensä lähdettiin luokkaan sekä myöhässä että voittajina). Ja sukat olivat märkinä nytkin ja kuivattelin niitä koko päivän luokan ainoan toimivan patterin juuressa vain sitä varten että pääsisin taas kastelemaan ne kotimatkalla kun naapurin tytön häirinnästä johtuen astuin suoraan koiran läjän ohi lätäkköön. Toisen kerran sukat märkänä samana päivänä. Ja asun siis Istanbulissa. Kolmatta kertaa ei tarvinut liian kauan odotella, illalla oli taas yksi viikon kohokohdista, jalkapallo-ottelu erasmusten ja turkkilaisten kesken. Menomatkalla satoi vettä ja siinä juostessa lätäköt eivät tuntuneet miltään enää. Itse kentälle saavuttaessa hämmennyin aika lailla tajuten että ranskalaiset pelitoverini eivät haro ilmaa käsillään näyttäen erittäin typeriltä, vaan he yrittävät ottaa tuulen mukana leijailevia pieniä lumihiutaleita kiinni. Minä tein kuten tein viime ja sitä edellisenä ensilumen saapumishetkellä-kieli ulos. Olin juuri kuullut että Suomessa oli lumet sulanut pois suurimmaksi osaksi joten hetken tuntui hyvältä olla Istanbulissa. Lunta ei kuitenkaan satanut kerrokseksi, vain hetken ja pienen määrän mutta on se lumi aina lunta suomalaiselle. Naureskelin turkkilaisille kavereille ketkä oli soitettu paikalle paikkaamaan muutamaa petkuttanutta erasmusta, he tulivat rinta rottingilla kentälle, mutta vaatteet vaihdettuaan astuivat kentälle juuri kun alkoi lunta tulemaan ja päät painuivat syvälle hartioiden väliin ja kädet löysivät tiensä taskuttomiin housuihin. Itselläni oli ainoana pipo päässä ja kädessä äidin kutomat tumput. Artulle haluan sanoa seuraavan: paikalliset kutsuvat minua Paolo Maldiniksi Ac Milanin paitani sekä röyhkeiden pallon ylöstuomisteni takia. Vasemman jalan potkua unohtamatta. Oma joukkueeni hävisi ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen, yhden miehen alivoimalla, kahden jos selitykseksi kelpaa että ainoa mies joka ei ollut koskaan koskenut jalkapalloon ennen peliä oli myös puolellamme. Ja maalissamme oli todellinen Hans van Breukelen. Kaikki jalkapalloa viimeiset pari vuosikymmentä seuranneet kyllä muistavat tuon oman aikansa suuruudeen ja epäsuuruuden. Vähän sama kuin englannin maalivahdit aina. Paitsi David Seaman.

Miten on asiat Suomessa? Tuo kysymys käy mielessä vähintään kerran päivässä. Tänään ei uutisia lukiessa ihan natsannut. Tai miten sen nyt kukin ottaa. DNA:n uutisviestissä kerrottiin Vuoden kaupunkilainen-tittelin ansainneen "henkilön" nimi: Bubi-Huuhkaja. Taas kerran nousee leukani yhtä astetta ylemmäksi ylpeydestä olla suomalainen. Suomalaisuus, se on jotain. Vai voiko tässä kohtaa käyttää esittää vastausta kaipaavan kysymyksen, onko tuo Vuoden kaupunkilainen-tittelin antama kaupunki Tsadi? Jos on niin asia on siinä tapauksessa hyvin ymmärrettävää, huuhkaja saa Vuoden kaupunkilainen-tittelin. Entäs sitten Vuoden Huuhkaja-titteli?...

Kaivoin tänään esiin ja panin saman tien soimaan Bruce Springsteenin maan mainion ja erittäin tunteikkaan The Rising-albumin. Ei yksinkertaisesti ole mitään mahdollisuutta viimeistellä viimeistä tutkielma/esseetä kun tämä "syntynyt juoksemaan" piiskaa kerta toisensa jälkeen entistä kovempaan raviin tai laukkaan, lajista riippuen. Oulun miehet tietävät mitä käy kun laukkaa ravissa. Ainakin Oulun miehet Tallinnassa. Ja Nupeki. Tätä levyä kuunnellessa ei voi välttyä muistelemasta ensimmäistä kertaa mun Pomo saapui Suomeen ja räjäytti Olympiastadionin kaksi kertaa putkeen perättäisinä päivinä. Pontuksen kanssa lauletut laulut toistuvat kerta toisensa jälkeen The Risingia kuunnellessa. Muistaakohan Jussi yhden kahdesta keikasta mukana olleena...

Tänään, parin tunnin päästä alkavat ensimmäiset pikkujoulut täällä. Hermoilua oli havaittavissa jo tänään koululla kun yksikään erasmuksista itseni lisäksi ei ilmaantunut viimeiseltä tauolta tunnille. Eihän juhlien alkuun ollutkaan kuin kuusi tuntia. Toivon että karaokea ei ole unohdettu aivan kokonaan pois kuvioista sillä juuri tällä hetkellä Burcea kuunnellessa laulu- ja yhteislaulu-into on erittäin korkealla. Se jopa maistuu laptopin vieressä avattuna ja puolityhjillään olevasta puolen litran olut-tölkistä siemaillussa oluessa. Ostin myös tonttulakin. Valoilla.

Torstaina onkin sitten lähtö Roomaan viettämään joulua Janin kanssa. Mitään muuta emme ole suunnitelleen, mutta AS Roman pelissä Stadio Olimpicolla pitäisi käydä ja 23.12 Real Madrid- Barcelona pitäisi katsoa jossain. Eiköhän nuo perusnähtävyydet kerkeä katselemaan. Enemmän melkein odottelen Firenceen pääsyä. Michelangelon elämänkerran ja muutaman historian kirjan lukeneena haaveenani on aina ollut päästä kävelemään samoille kujille ja istuskelemaan samoille kiville missä nuori kivenveistäjä suunnitteli mestariteoksiaan. Onneksi Janilla on superkamera.

En usko enää kerkeäväni kirjoittelemaan ennen paluutani Rooman valloitusmatkalta, huominen menee luultavasti kotiin pääsysn merkeissä ja vasemman ja oikean käden oikeiden puolten havaitsemisen yrittämisen merkeissä.

Joten: erittäin hyvää ja rauhallista joulua kaikille lukijoille, Äidille, isälle, Anssille, Millalle, Iinekselle, Annille, eno-elmerille, Päiville, kaikille Lahteen ja lahtelaisuutta itsessään tunteville sekä jokaiselle ystävälle Tallinnassa Aleksi, v***n Pöppöstä sekä Ilaria jossainkaukanakaukoidässä unohtamatta!!!! Allahaismarladik!

The National @ Babylon 7.12.2007

Kuulin bändistä ensimmäistä kertaa noin kolmisen kuukautta sitten ja se oli menoa saman tien.

The Nationalin Boxer-albumi antoi kuunneltavaa seuraaviksi kuukausiksi eikä kyllästyminen ole käynyt näköetäisyydelläkkään, ennätys taitaa olla värikynää käyttämättä yhdeksän kertaa peräjälkeen ilman keskeytyksen keskeytystä. Eihän sille mitään voi jos managerissakin kulkee kuin aikoinaan legendaarisessa Championship Manager "kakkosessa" 97`-98` Arsenalin kausilla joissa pelkoa ja kateutta herättävä puolustuslinja vasemmalta oikealla lueteltuna meni jotakuinkin näin: Nigel Winterburn-Martin Keown-Tony Adams-Lee Dixon. Ei siinä parane kokeneemmankaan viilipytyn käydä menestysmusiikkia muuttamaan. Siinä voi huonona päivänä mestaruus vaihtua oksettavaan toiseen sijaan. Kaikenlaisia managereita löytyy mutta kyllä kunnon lajia rakastavana taktiikkanerona yritän pitää huolen siitä että musiikki on pelin tason mukaista. The National menee suoraan musiikin Mestareiden liigan jatko-otteluihin lohko-voittajana. Ilman yhtäkään päästettyä maalia. Kun tehdään, niin tehdään tyylillä.

Keikkaa edelsi tietenkin Itsenäisyyspäivä joka ei helpottanut keikan lämmittelyä yhtään. Pakko myöntää että ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaa naukkailin olutta viitenä iltana putkeen. Taitaa mennä edellinen kerta niinkin kauas muinaishistoriaan kuin Mukkulan Pirtuviikkojen aloitteluvuodet. Oi niitä aikoja. Sai juoda olutta Tolvasen Kallen talon katolla sekä hakea kopan pyörällä entisen tyhjennettyä. Ei edes Tallinnan huikkaa vaativassa ilmapiirissä tullut reviteltyä viittä päivää putkeen. Mutta se on nyt ohi ja koulu jatkuu taas huomenna.

Kun Hakasen Jussi (www.jussihakanen.kyweb.org/)ei nyt sitten teknisistä syistä(kaunistelen tosiasiaa, Jussi)päässytkään saapumaan Ateenasta Istanbuliin, niin lahjoitin viiden kamelin arvoisen pääsylipun naapurihuoneen teknofriikille. Hän olikin keikan huvittavin tapaus. Pääsimme mahtavasti eturiviin pienen pieneen rokkipubiin. Babylon oli todellakin pieni paikka. Sanotaan nyt että Lahden paikoista Torvi kertaa kaksi lattiataso plus parvi. Oli kunnon keikkafiilis, ei liian iso paikka. Ja eturivistä baaritiskille oli noin 10 metriä. Keikkaa edelsi musiikkia Bloc Partylta, Peter Bjorn & Johnilta, Siqur Rosilta, Radioheadilta ja monelta muulta kovalta nimeltä. Olin yllättynyt ettei turkkilaista jalla-jalla musiikkia tullut ollenkaan. Itse keikan hittiputki oli sama setti kuin edeltävilläkin keikoilla, netin perusteella. Tosiaan, kämppikseni päätä muita pitempänä ja yhtä biisiäkään kuunnelleena seisoi koko keikan toisessa rivissä aivan laulajan nenän edessä elettälään tekemättä. Onneksi laulaja oli kännissä. Kai sitä joutuu olemaan jos yleisössä on niinkin innostuineita naamoja. Turkkilaiset karjuivat kuin viimeistä päivää eri ralleja, jopa jotain turkkilaisia. Laulaja päätti ettei tällä kertaa soiteta muiden lauluja, pahoitteli. Itse pääsin Mr.Novemberin kertosäkeen lurittamaan laulajan hypätessä viereen. Tähtihetki. Ja tottakai hyvän yhteistyön jälkeen herrasmiehet kättelevät toisiaan hyväksymisen merkiksi.

Keikan jälkeen hommasin pakollisen kaulaliinan enkä sanonut mitään muuta kuin "The National" ennen kun sain 0.7 litrasen olut-tuopin eteeni. Ei vaan saanut lontoota pakerrettua, oli sen verta hyvä keikka.

Rumpali ansaitsee himoitun Rumpukone-tittelin. Rullasi kuin Gebreselassien viimeinen kaarre Atlantan Olympialaisten 10 000 metrin kultajuoksussa.



The National.

Itsenäisyyspäivän puinti 2007

Hyvää itsenäisyyspäivää!

90-vuotias maamme siirtyy konkareiden kerhosta kaikkivoipien vanhusten joukkoon, ikivihreänä, nuorehkona ja suurimmalta osaltaan hyvinvoivana valtiona vielä astetta vanhempien, harmaiden sekä harvahiuksisten Ruotsin sekä Venäjän naapurina. Molemmathan ovat aikoinaan dominoineet tämänpäiväisen Suomen tasavallan aluetta kehittäen sekä sortaen siellä asunutta kansaa. Vuodet 1523-1809 Itämaaksi kutsuttu Suomi kuului Ruotsin kruunun alle(tämän tosiasian sekä ylä-asteen että lukion historian opetus syrjäyttää ihme kyllä!) kunnes vuonna 1809 Suomen sodan tuloksena Ruotsin valtakunnan itäiset osat liitettiin Venäjän keisarikuntaan autonomisena osana. Mutta jottei tämä vapaalle kirjoittamiselle ja avoimelle kritiikille omistettu pääntyhjennyspalsta mene aivan akateemikon purnaukseksi, jätän Suomen historian loppuosan lukijalle itselleen. Jos et aivan kaikkea muista, älä harmittele, vuosi 1917 ja päivämäärä 6.12 riittänee. Armo käyköön oikeudessa. Suomessa.

Suomi on puolustanut maataan mahtavasti itänaapuriaan vastaan ja ottanut hieman mallia länsinaapuristaan rakentaessaa hyvinvointivaltioa josta kaikki olemme saaneet makua. Tänä päivänä maamme näyttää olevan korkeassa lennossa, kevein siivin. Pisa-tutkimus osoitti juuri lukio-opetuksen olevan loistavaa, taisipa kultainen lusikka tulla juuri julkistetussa mittarissa. Sairaanhoitajat saivat sen mitä ansaitsivat, valtion tullessa vastaan palkankorotuksissa. Apteekkarit seurasivat vanavedessä ja aikamme janoisten sankari ja antisankari, ilojuomamarkkinoita dominoiva Alko heittäytyi myös lakkovirtaan. Kansa koki epätoivon hetkiä.
Tässä kommentteja Alkon lakon alkamisen varmistumisen jälkeisiltä hetkiltä:


"-Toivon osapuolten ymmärtävän asian tärkeyden kansalle"-M.Vanhanen
"Perheet ensisijaisia kärsijöitä"-ESS
"Yksinhuoltajat hädissään"-Lähiö-Lahden Moi, lahteilasta-liite
"Ketkä jäävät ilman?"-Mukkulan ostarilla, Onnen päivien ja Nissen välimaastossa
"Onko järki jäässä?"-Liipolan ostoskeskuksella kuultua
"-Onneksi olemme Tallinnassa"-Audentesin lakia opiskelevan aamukarjaisu

Tilasin juuri heikolla turkin kielen taidolla juomavettä. 15 litran säiliö maksaa noin 2,8 € ja se kestää yleensä noin 5 päivää kahden herran siitä hörppien ja keittovedet kaataen. Vesikauppoja on joka nurkassa ja sieltä tuodaan skootterilla säiliö suoraan kotiin ja samalla viedään tyhjä käytetty pois uutta täyttöä varten. Putkivettä voi käyttää tiskatessa sekä suihkussa käydessä. Väri on haalea. Tallinnassa vielä saatoin juoda raanavettä ja aivan maukasta oli mutta täällä siirryin suoraan kaikkien suostuttelemana pulloveteen. Terveisiä Nokialle, tiedän miltä tuntuu. Puhdas vesi on arvokas asia. Täällä sen arvostus on vain noussut. Huomasin juuri soittaessani että venentuojat taitavat tuntea korttelin jokaisen asukkaan. Äänenkin. Ei tarvinnut kuin sanoa "merhaba=terve, moi" ja "su isterim=haluaisin vettä", joka kesken ääni luurissa sanoi vain "tamam, tamam= ok, ok". Ja vesi tuli minuutin parin päästä.

Liigapörssi, kirottu Liigapörssi. Eipä taida joukkueeni joka tunnetaan Andyn toiveesta nimellä "Istanbulin Viiksekkäät Naiset" tuoda edes pudotuspelipaikkaa tänä(kään) vuonna. Epätoivoa on ilmassa jo ennen joulua. Pakko silti mainita kovasta yrityksestä, vaihdoinhan sekä Pelcansien puolustuksen Kalpan vastaaviin. Tilastojen mukaan muutama pinna enemmän ropissut per kierros. Takuuvarmaa työtä siis. Suurin mielenkiinto kimpassamme kohdistuukin erittäin yksityisiin asioihin suuntautuvista länkytyksistä viestipalstalla. Pisteistä viis, kuhan saa kerran pari viikossa naureskella kärkisijoja hallitsevien joukkueiden managereiden loan heittoa. Nimiä mainitsematta managereina toimii NHL-tason kynäniekkaa, SM-liigan maalitykkiä, Viron mestaruussarjan eliittiä ( ja wannabe-eliittiä) ja tottakai istanbulilainen koira. Muutama viesti on yltänyt jopa kokonaisiin lauseisiin. Vakuuttavaa. "Hockey is hockey", "You never know what`s gonna happen next".

Erehdyin tällä viikolla liittymään kämppikseni sekä hänen vieraidensa, pariskunta Australiasta, Saksasta tai Tsekeistä, mukaan basaarikiertueelle. Halpaahan kaikki on piratismin takia. Basaarit eteenkin Anatolian puolella ovat suht edullisia ja paikalliset rakastavat niitä. Ensimmäisen sadan metrin aikana eteenki hyppäsi nuori herra joka kysyi suoraan heikolla lontoolla mistä olen kotoisin. Ei kai sitä kehtaa valehdella. Kuultuaan että olen Suomesta hän alkoi puhua Suomea. Erikoista. Alanyassa, Turkin etelä-rannalla Suomea puhuttiin 15 vuotta sitten kun siellä lomailin, mutten ollut kuullut suomea puhuttavan Istanbulissa vielä lukuunottamatta Suomalaisia. Alanyasta tämäkin herra paljastui olevan. Myi hajuvettä, kaikki kuuluisimmat merkit löytyi ja kolme pakettia olisi lähtenyt kympillä. Kuulostaa halvalta mutta kuka maksaa vedestä niin paljoa. Vanhin kikka markkinoilla on myydä vettä hajuvesipullossa. Perinne elää yhä. En haksahtanut. Sen sijaan maistelin montaa eri hedelmää mitä en ole eläessäni nähnytkään. Vaikka kaupassa olenkin työskennellyt. Jotkin olivast todella erikoisia kuten hedelmä jonka nimeä en tiedä. Se oli kuin omena, mutta kun sen avasi, näki sen sisältävän marjoja. Makeita punaisia marjoja. Ja ne syötiin, loput hedelmästä, noin 80% heitettiin menemään. Äitini hullaantuisi maustekojujen kohdalla.

Bruce Springsteen tulee Suomeen kesällä. Hereille. Itse en taida tällä kertaa lähteä uurastamaan päälle kolmen tunnin rokkipläjäystä, juurihan Pomo oli Suomessa vierailemassa ja silloin tanhusin molemmat keikat läpi. Mainittakoon se että olin ensimmäisenä huutelemassa Max Weinbergille jälkimmäisen keikan alussa, Olympiastadionin kaarre sujui mainiosti, ohitin toistakymmentä edellä kirmannutta vanhusta. Taisivat olla kolmekymppisiä. Kertaakaan niiden keikkojen jälkeen ei ole tarvinnut istahtaa alas levähtämään muilla keikoilla. Pomo vaan piiskasi kovaa. Huomiselta The National-keikalta en odota niin kovaa piiskausta, vaikka rumpali onkin rumpukone.

Täällä koeviikot on ohi huomenna, itse Erasmuskena valitsin ne kurssit mitkä tuntuivat mielenkiintoisilta ja eivät sisällä välikokeita, joten toinen koeviikkoni oli lomailua. Joulun Rooman reissun takia en tule olemaan tunneilla pariin viikkoon joten olet selaillut kurssikirjat läpi sisäistäen kaiken tärkeän. Eipähän tarvitse hätäillä ensi vuoden alussa viimeisen ja ratkaisevan koeviikon lähestyessä. Voisi vaikka vierailla Bursassa, Turkin laskettelukeskusessa jos lunta alkaa turputtelemaan.


Nyt on hieman ikävä Suomeen ja joulukin tulee eikä kaduilla näy mitään merkkejä siitä. Lämpötila oli kesäinen toissa päivänä, mittari näytti +20 astetta. Tänään onkin noin kymmenen astetta viilemämpää ja sateista.

"Never trust the women and the weather of Istanbul"-kuuluisa ja käytetty fraasi.

Hyvää itsenäisyyspäivää kotiin, isälle ja äidille, Sakelle ja Kaisulle ja vauvalle, Anssille, Millalle, Janille Irlantiin, Artulle, Jussille, Läskille Ateenaan, Veikolle, Andylle, Päiville Venezuelaan, Veeralle, Aleksille, v***n Pöppöselle, Samille, Jäppiselle, Lauralle, Minnalle, enolle, P:lle ja E:lle, Miikalle Kiinaan, Wilmalle, Mikolle ja Jypälle ja kaikille muille työkavereille ja kaikille lukijoille.

Lähden itsenäisyyspäivä-kebabille.