Kuulin bändistä ensimmäistä kertaa noin kolmisen kuukautta sitten ja se oli menoa saman tien.
The Nationalin Boxer-albumi antoi kuunneltavaa seuraaviksi kuukausiksi eikä kyllästyminen ole käynyt näköetäisyydelläkkään, ennätys taitaa olla värikynää käyttämättä yhdeksän kertaa peräjälkeen ilman keskeytyksen keskeytystä. Eihän sille mitään voi jos managerissakin kulkee kuin aikoinaan legendaarisessa Championship Manager "kakkosessa" 97`-98` Arsenalin kausilla joissa pelkoa ja kateutta herättävä puolustuslinja vasemmalta oikealla lueteltuna meni jotakuinkin näin: Nigel Winterburn-Martin Keown-Tony Adams-Lee Dixon. Ei siinä parane kokeneemmankaan viilipytyn käydä menestysmusiikkia muuttamaan. Siinä voi huonona päivänä mestaruus vaihtua oksettavaan toiseen sijaan. Kaikenlaisia managereita löytyy mutta kyllä kunnon lajia rakastavana taktiikkanerona yritän pitää huolen siitä että musiikki on pelin tason mukaista. The National menee suoraan musiikin Mestareiden liigan jatko-otteluihin lohko-voittajana. Ilman yhtäkään päästettyä maalia. Kun tehdään, niin tehdään tyylillä.
Keikkaa edelsi tietenkin Itsenäisyyspäivä joka ei helpottanut keikan lämmittelyä yhtään. Pakko myöntää että ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaa naukkailin olutta viitenä iltana putkeen. Taitaa mennä edellinen kerta niinkin kauas muinaishistoriaan kuin Mukkulan Pirtuviikkojen aloitteluvuodet. Oi niitä aikoja. Sai juoda olutta Tolvasen Kallen talon katolla sekä hakea kopan pyörällä entisen tyhjennettyä. Ei edes Tallinnan huikkaa vaativassa ilmapiirissä tullut reviteltyä viittä päivää putkeen. Mutta se on nyt ohi ja koulu jatkuu taas huomenna.
Kun Hakasen Jussi (www.jussihakanen.kyweb.org/)ei nyt sitten teknisistä syistä(kaunistelen tosiasiaa, Jussi)päässytkään saapumaan Ateenasta Istanbuliin, niin lahjoitin viiden kamelin arvoisen pääsylipun naapurihuoneen teknofriikille. Hän olikin keikan huvittavin tapaus. Pääsimme mahtavasti eturiviin pienen pieneen rokkipubiin. Babylon oli todellakin pieni paikka. Sanotaan nyt että Lahden paikoista Torvi kertaa kaksi lattiataso plus parvi. Oli kunnon keikkafiilis, ei liian iso paikka. Ja eturivistä baaritiskille oli noin 10 metriä. Keikkaa edelsi musiikkia Bloc Partylta, Peter Bjorn & Johnilta, Siqur Rosilta, Radioheadilta ja monelta muulta kovalta nimeltä. Olin yllättynyt ettei turkkilaista jalla-jalla musiikkia tullut ollenkaan. Itse keikan hittiputki oli sama setti kuin edeltävilläkin keikoilla, netin perusteella. Tosiaan, kämppikseni päätä muita pitempänä ja yhtä biisiäkään kuunnelleena seisoi koko keikan toisessa rivissä aivan laulajan nenän edessä elettälään tekemättä. Onneksi laulaja oli kännissä. Kai sitä joutuu olemaan jos yleisössä on niinkin innostuineita naamoja. Turkkilaiset karjuivat kuin viimeistä päivää eri ralleja, jopa jotain turkkilaisia. Laulaja päätti ettei tällä kertaa soiteta muiden lauluja, pahoitteli. Itse pääsin Mr.Novemberin kertosäkeen lurittamaan laulajan hypätessä viereen. Tähtihetki. Ja tottakai hyvän yhteistyön jälkeen herrasmiehet kättelevät toisiaan hyväksymisen merkiksi.
Keikan jälkeen hommasin pakollisen kaulaliinan enkä sanonut mitään muuta kuin "The National" ennen kun sain 0.7 litrasen olut-tuopin eteeni. Ei vaan saanut lontoota pakerrettua, oli sen verta hyvä keikka.
Rumpali ansaitsee himoitun Rumpukone-tittelin. Rullasi kuin Gebreselassien viimeinen kaarre Atlantan Olympialaisten 10 000 metrin kultajuoksussa.
The National.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti