Tämän vuotisen syyslukukauden välikoe-viikko alkoi maanantaina oli heti täyttä äksöniä. Itselläni kävi huonoin mahdollinen tuuri koepäivien kanssa, kolmesta kokeesta kaksi oli tungettu heti ensimmäiselle maanantaille. Saman viikon perjantaina on kolmas ja viimeinen koe, sosiologia vuorossa. Muuten koeviikko sisältääkin erilaisten kotitöiden ja lukuprojektien vääntöä. Ei kauhean stressaavalta kuulosta eikä se sitä olekaan.
Lähdin maanantaina kokeisiin itseluottamusta uhkuen ja kovasti kysymyksiä odottaen. Pieniä huhuja olin kuullut kysymyksistä viime vuosilta joiden perusteella osaisin ainakin kirjoittaa sen verran että läpi pääsisin. Ensimmäisenä kokeena oli International Politics-kurssin koe, jossa sai valita kahdesta kysymyksestä toisen ja vastata siihen 60 minuutissa. Ensimmäisen kysymyksen luettuani minun ei olisi tarvinut edes vilkaista toista kysymystä, sen verran helppo ja yksinkertainen oli tehtävä: Selitä seuraavien tapahtumien kulku, syy ja seuraus ja kerro niiden yhteydestä toisiinsa: von Schlieffen Plan, Operation Anschluss ja Operation Barbarossa. Muistellaanpa taas historian tunteja lukiossa (mukkulalaiset muistavat varmasti Ari "Arska" Korhosen huumoripitoiset tunnit. Lievää ironiaa ilmassa silloin tällöin. Ellei jopa pientä sarkasmia opiskelijoita kohtaan), varmasti moni vieläkin osaa liittää nuo tapahtumat toisiinsa jollain tavalla. Kirjoitin 15 min ja sen verran mitä paperissa oli tilaa. Turha sitä on lähteä historiaa suurentelemaan saati pidentämään. Juuri ennen lähtöä vilkaisin toista kysymystä. Siinä piti selittää Iso-Britannian mahdin nousu ja tuho. Onneksi en katsonut sitä alkuun, olisin jäänyt miettimään ja pohtimaan sitä moneksi minuutiksi ja loppujen lopuksi tarinoinut pitkähkön ja puuduttavan tarinan. Nousimme tuoleistamme Sanderin kanssa muiden tuijottavien silmien ollessa sepposen selällään ihmetyksestä, miten olimme jo valmiita. Saimmekin kysymyksiä kokeen jälkeen aiheesta. Taidamme olla vain nopeampia kirjoittamaan tai sitten vain emme osanneet aihetta, oli vastauksemme. Kokeen aikana oli havaittavissa lievää lunttausta. Tai no ei niin lievääkään. Paperit tulivat esiin ja menivät takaisin taskuun useampaankin kertaan. Koko syksyn olivat koulun kovanaamat uhonneet miten he eivät käy luennoilla ja silti saavat hyviä numeroita. Taisivat olla todella epätoivoisia kun tuossa kokeessa piti olla muistiinpanot mukana.
Toinen koe oli Humanities-kurssista. Se osoittautui hieman nihkeämmäksi sisältäen kysymyksiä aina Ateenan kulta-ajoista Rooman tasavalta-ajan lopulle ja imperiumin alulle asti. Pakko myöntää että oli jäänyt lukeminen vähälle mutta kyllä siihenkin paperiin sain rutkasti tavaraa laitettua. Kiinan muinaiskulttuurista en muistanut kuin tärkeimmät dynastiat. Ja tottakai Ming-dynastian lopun ja Maon valtakauden alun. Lähdin kokeesta hyvällä omatunnolla 25 min kokeen alun jälkeen viettämään leppoisaa loppuviikkoa. Sosiologian kokeeseen pitää päntätä Comtet, Durkheimit, Marxit ja Weberit. Todellisia taikureita kaikki. Todellisia aiheita keskusteluille taas ensi kesän juhannusleirille mikä tänä vuonna näyttää olevan Himoksen mökkiseudulla. Muutaman päivän saunomisen ja oluen nauttimisen jälkeen keskustelun aiheet ovat varmasti taas yhtä syvällisiä ja yhteiskunnalle merkittäviä. Tulevalle Puolustusvoimain Komentajalle terveisiä, tulen aina olemaan piikkinä lihassa tulevana Puolustusministerinä!
Aah kuinka kaipaan Suomen juhannusta...
7.12 The National Istanbulissa, toivottavasti Jussi saa raahattua itsensä Ateenasta tänne entisaikojen idän kirkon päämajaan, liput roikkuvat ovessa, kaikki on valmiina. Fake Empire soi taustalla.
" Stay out super late tonight
picking apples, making pies
put a little something in our lemonade and take it with us
we’re half-awake in a fake empire"
P.S Onnittelut Sakarin ja Kaisun esikoiselle! Kolmannen polven mukkulalainen-Mukkulan tulevaisuus turvattu!
tiistai 27. marraskuuta 2007
perjantai 23. marraskuuta 2007
Kissoista, koirista ja koulusta
On taas perjantai ja viikonloppu on ovella. Maanantaina alkaa ensimmäinen koitos Aasian reissullani, ensimmäiset välikoe-viikot ovat alkamassa. Ja tottakai parit pippalot ovat houkuttelemassa heikoimpia viettämään viikonlopun kallisarvoiset lukuhetket ilojuomien parissa joko rentoutuen tai hermoillen. Joka tapauksessa ilojuomaa tulee menemään. Viime viikolla tapaamani suomalaiset Euroopan puolelta lähettivät Facebookin kautta kutsun "house of pain"- parteihin. Luvassa olisi lauantaista keskiviikko-aamuun asti railakasta tissuttelua ja rauhallista tumuttelua sopivan kansainvälisessä ilmastossa. Juhlien pitopaikasta mainittiin sen verran että tapetteja ei ole, katto saattaa romahtaa ja kalusteiden kestoon ei kannata luottaaa. Se on sitä ison Euroopan meininkiä. Sinänsä mielenkiintoista olisi nähdä paikka, muuten kun olen tottunut vierailemaan aika hyväkuntoisissa asunnoissa illanviettoja kierrellessä. Toisaalta maanantaina on heti kaksi koetta joten jos järki pelaisi kuin Kärppien hyökkäys, jäisin kotiin ja runttaisin tietoa kaaliin vaikka väkisin. Mutta kun järki toimii kuten Suomen jalkapallomaajoukkueen hyökkäys menneissä karsinnoissa niin selväähän se on että ilojuomaa tullaan nauttimaan tapetittomassa asunnossa, romahtamaisillaan olevan katon alla kalusteisiin luottamatta. Luotetaan sunnuntain tuovan tarpeelliset voimavarat lukemista varten. Niin se on toiminut ennenkin ja niin se tulee toimimaan myöhemminkin.
Hieman Istanbulin kissoista. Kun on tottunut näkemään kissoja sisätiloissa useimmin vain sohvalla röhnöttäen ja syliin kaivaten, Istanbul avaa silmät totuudelle kissoista. Niitä on todella paljon ja joka paikassa. Ja ne tappelevat. Hännätön kissa ei ole harvinainen näky näillä nurkillakaan. Muutaman kerran olemme kämppikseni kanssa ihmetelleet että mitä ihmettä naapurin vauva huutaa koko ajan ja yölläkin. Eräänä yönä päätimme sitten ottaa selvää ulvomisesta ja kenkiä sen kummemmin sitomatta säntäsimme ulos ja näimme äänen lähteen. Tai lähteet. Kissoja sähisemässä ja maukumassa ja vinkumassa. Kaippa niilläkin on omat kulmansa jonne muiden paikkakuntien kolleilla ei ole asiaa. Mutta se huuto oli kyllä jotain ennen kuulumatonta. Päivisin kissat on niitä kehrääviä laiskiasia mihin olemme tottuneet. Kissan pentuja on paljon liikkeellä. Kai niillä kaikille joku tauti tai kaksi on koska ovat niin herkkiä kyhnäämään mitä tahansa tolppaa vasten. En koskisi.
Hieman Istanbulin koirista. Ne ovat todellisia kulkukoiria. "Hobo" olisi oikea termi vastaavanlaisista ihmisistä. Ei ole päivää ollut etten olisi kouluun mennessä ja koulusta tullessa nähnyt kultaistanoutajaa rötväämässä auringon paisteessa keskellä jalkakäytävää. Mikäs siinä on maatessa, kukaan ei uskalla koskea ja niille räksyttävä saa vastauksena vain silmäluomien noston ja laskun. Taitavat juosta joka yö naaraiden perässä ja kissojen jahdaten viettäen elämänsä aikaa ja auringon noustetta alkaa krapulan vietto. Siihen jäädään mihin auringon alta keritään. Ovat kyllä naurattavia tapauksia. Laiskuuden huippuja. Paikalliset vanhukset ovat niiden ystäviä. Samat vanhat kollit makaavat samojen vanhojen ukkojen ja akkojen jalkojen juuressa päivästä toiseen. Istanbulin normaalia elämää.
Hieman koulustani. Kampuksemme on siis vajaan kymmenen minuutin kävelymatkan päässä kotioveltani ja on aidattu piikkiaidalla sekä varman päälle piikkilangalla. Taitavat haluta pitää kampuksen sisällä sijaitsevan tyttöjen asuntolan turvassa ja tytöt asuntolan sisällä. Ovet suljetaan klo 2230 illalla ja aukeavat kahdeksalta aamulla. Mistä minäkin nuo tiedot tiedän..
Kampusta vartioi parisenkymmentä automaattiasein varustautunutta poliisia, mellakan torjuntavälineet löytyvät vartiokopin nurkasta. Aina kouluun mentäessä pitää esittää opiskelijakortti, erasmusten ei tietenkään tarvitse sortua moiseen leikkimiseen vaan pelkkö mylväisy riittää. "-Minä olen erasmus". Se toimii aina. Laukut tarkastetaan aina. Ihan hyvä juttu, olemme kuitenkin Turkissa. Uskoisin että juuri vartijoiden ansiosta kampus on vielä suht ok kunnossa. Jussi Hakanen on tällä hetkellä Ateenassa vaihdossa ja kertoi luokkien olevan välillä vähän sitä sun tätä. Voitte käydä lukemassa Jussin "where the blogs have no name"-Blogia osoitteessa: http://jussihakanen.kyweb.org/. En osaa liittää suoraa linkkiä vieläkään, parannettavaa löytyy siis.
Päätin myös tällä viikolla että jätän Suomen joulun ensimmäista kertaa väliin. Aikansa kutakin. Mutta matkaan lähden kuitenkin, sovimme Irlannissa asuvan ystäväni Jani Tuovisen kanssa tapaavamme Roomassa, jossa vietämme muutaman päivän ja suuntaamme sitten Firenceen. Kaippa joulu Roomassa menettelee. Jos vaikka itse Paaviin törmäisi. Tähän asti olenkin kuunnellut joulutervehdykset tv: välityksellä. Suomessa olisi ollut kyllä mukava viettää joulu perheen parissa ja joulupäivä ystävien kanssa. Aika vaikuttavalta määrältä näyttää tuo Facebookin ryhmä nimeltä "Joulupäivänä Huoneelle". Uskon viettämäni tulevaisuudessa jouluja
Suomessa joten kai sitä yhden vuoden kehtaa jättää välistä. Toisin on legendaarisen Tapaninristeilyn laita...toivottavasti Markus "vikingline" Leväniemi ymmärtää...
Eipäs tässä jaksa enempää länkyttää jonnin joutavuuksia, joten hyvää viikonloppua Suomeen, Lahteen, Tallinnaan, Irlantiin, Vantaalle, Hartwallin tehtaalle ja Jonen grillille. Lähden Eurooppaan.
Hieman Istanbulin kissoista. Kun on tottunut näkemään kissoja sisätiloissa useimmin vain sohvalla röhnöttäen ja syliin kaivaten, Istanbul avaa silmät totuudelle kissoista. Niitä on todella paljon ja joka paikassa. Ja ne tappelevat. Hännätön kissa ei ole harvinainen näky näillä nurkillakaan. Muutaman kerran olemme kämppikseni kanssa ihmetelleet että mitä ihmettä naapurin vauva huutaa koko ajan ja yölläkin. Eräänä yönä päätimme sitten ottaa selvää ulvomisesta ja kenkiä sen kummemmin sitomatta säntäsimme ulos ja näimme äänen lähteen. Tai lähteet. Kissoja sähisemässä ja maukumassa ja vinkumassa. Kaippa niilläkin on omat kulmansa jonne muiden paikkakuntien kolleilla ei ole asiaa. Mutta se huuto oli kyllä jotain ennen kuulumatonta. Päivisin kissat on niitä kehrääviä laiskiasia mihin olemme tottuneet. Kissan pentuja on paljon liikkeellä. Kai niillä kaikille joku tauti tai kaksi on koska ovat niin herkkiä kyhnäämään mitä tahansa tolppaa vasten. En koskisi.
Hieman Istanbulin koirista. Ne ovat todellisia kulkukoiria. "Hobo" olisi oikea termi vastaavanlaisista ihmisistä. Ei ole päivää ollut etten olisi kouluun mennessä ja koulusta tullessa nähnyt kultaistanoutajaa rötväämässä auringon paisteessa keskellä jalkakäytävää. Mikäs siinä on maatessa, kukaan ei uskalla koskea ja niille räksyttävä saa vastauksena vain silmäluomien noston ja laskun. Taitavat juosta joka yö naaraiden perässä ja kissojen jahdaten viettäen elämänsä aikaa ja auringon noustetta alkaa krapulan vietto. Siihen jäädään mihin auringon alta keritään. Ovat kyllä naurattavia tapauksia. Laiskuuden huippuja. Paikalliset vanhukset ovat niiden ystäviä. Samat vanhat kollit makaavat samojen vanhojen ukkojen ja akkojen jalkojen juuressa päivästä toiseen. Istanbulin normaalia elämää.
Hieman koulustani. Kampuksemme on siis vajaan kymmenen minuutin kävelymatkan päässä kotioveltani ja on aidattu piikkiaidalla sekä varman päälle piikkilangalla. Taitavat haluta pitää kampuksen sisällä sijaitsevan tyttöjen asuntolan turvassa ja tytöt asuntolan sisällä. Ovet suljetaan klo 2230 illalla ja aukeavat kahdeksalta aamulla. Mistä minäkin nuo tiedot tiedän..
Kampusta vartioi parisenkymmentä automaattiasein varustautunutta poliisia, mellakan torjuntavälineet löytyvät vartiokopin nurkasta. Aina kouluun mentäessä pitää esittää opiskelijakortti, erasmusten ei tietenkään tarvitse sortua moiseen leikkimiseen vaan pelkkö mylväisy riittää. "-Minä olen erasmus". Se toimii aina. Laukut tarkastetaan aina. Ihan hyvä juttu, olemme kuitenkin Turkissa. Uskoisin että juuri vartijoiden ansiosta kampus on vielä suht ok kunnossa. Jussi Hakanen on tällä hetkellä Ateenassa vaihdossa ja kertoi luokkien olevan välillä vähän sitä sun tätä. Voitte käydä lukemassa Jussin "where the blogs have no name"-Blogia osoitteessa: http://jussihakanen.kyweb.org/. En osaa liittää suoraa linkkiä vieläkään, parannettavaa löytyy siis.
Päätin myös tällä viikolla että jätän Suomen joulun ensimmäista kertaa väliin. Aikansa kutakin. Mutta matkaan lähden kuitenkin, sovimme Irlannissa asuvan ystäväni Jani Tuovisen kanssa tapaavamme Roomassa, jossa vietämme muutaman päivän ja suuntaamme sitten Firenceen. Kaippa joulu Roomassa menettelee. Jos vaikka itse Paaviin törmäisi. Tähän asti olenkin kuunnellut joulutervehdykset tv: välityksellä. Suomessa olisi ollut kyllä mukava viettää joulu perheen parissa ja joulupäivä ystävien kanssa. Aika vaikuttavalta määrältä näyttää tuo Facebookin ryhmä nimeltä "Joulupäivänä Huoneelle". Uskon viettämäni tulevaisuudessa jouluja
Suomessa joten kai sitä yhden vuoden kehtaa jättää välistä. Toisin on legendaarisen Tapaninristeilyn laita...toivottavasti Markus "vikingline" Leväniemi ymmärtää...
Eipäs tässä jaksa enempää länkyttää jonnin joutavuuksia, joten hyvää viikonloppua Suomeen, Lahteen, Tallinnaan, Irlantiin, Vantaalle, Hartwallin tehtaalle ja Jonen grillille. Lähden Eurooppaan.
maanantai 12. marraskuuta 2007
Hajonnut linja-auto, alkoholia ja kristinuskoa - Reissu Kapadocciaan
Aina ennen Erasmus-retkeä tulee ajatelleeksi sitä naurua ja iloittelua jota on luvassa sekä krapulaa, joka on jo selviöksi muodostunut tosiasia. Kaava tuohon kaikkeen on yksinkertainen, bussillinen railakkaita rääväsuita sekä loppumattomat vitsailut Turkista ja turkkilaisesta mentaliteetista. Ilojuomia unohtamatta. Totuus tulkoon esiin. Kun kuulin matkasta ensimmäistä kertaa kerta kaikkiaan ihanalta matkamme järjestättäreltä, Elifiltä, (hollantilaiselta opiskelijalta kenestä löytynee myös hieman turkkilaista verta, kieli kun taipuu niin hyvin) ajattelin heti että lähdemme perjantaina siinä puolilta päivin köröttelemään kohti Kapadocciaan ja matka kestänee semmoiset kohtuulliset kuusi tuntia taukoineen jota tulee olemaan usein oluen virratessa vatsan kautta virtsarakkoon ja sieltä sinne paikkaan mistä se haluaa ulos ja näin aiheuttaen tuskallista painetta päästä tyhjentämään boksi. Paikan päälle päästyämme edessämme on railakas ilta paikallisissa pubeissa sekä yökerhoissa ja seuraavan päivän uskon olevan rauhallisella herätyksellä ja maukkaalla aamupalalla alkava sekä koko päivän kestävä reissaaminen nähtävyydestä toiselle. Iltaohjelmana turkkilaista showta napatanssilla kuorrutettuna. Sunnuntaina lähdemme pitkien aamu-unien jälkeen ajelehtimaan takaisin kohti Istanbulia jossa olemme illan tullen omissa sängyissämme väsyneenä naureskelemassa sekä omille että eteenkin toisten töppäyksille.
Paskat.
Tosiasiassa lähdimme kohti Kapadocciaa kampuksemme pääportilta kello 22 perjantai-iltana villin huhun levitessä keskuudessamme. Bussimatka kestäisi eri huhujen mukaan yhdeksästä tunnista aina viiteentoista tuntia! Eli olisimme katselemassa luolia sun muita nähtävyyksiä lauantai-iltapäivästä ja minähän en bussissa osaa nukkua. Päätin kokeilla ensimmäistä kertaa elämässäni unitabletteja. Ei toiminut. Taisin hetkeksi menettää tajuni jossain kohti reissua koska muistan nähneeni Turkin tähtitaivaan tauolla ja seuraava asia minkä muistan oli auringon nousu erämaassa. Se oli valvomisen arvoista. En ole tainnut niin isoa aurinkoa nähdä. Kameralle olisi ollut käyttöä mutten tajunnut siinä tilassa yhtään mistään mitään. Ja kuulin samalla myös että bussimme on hajalla emmekä etene loppumatkasta kuin huimat 60 km/h. Se siitä.
Saavuimme ensimmäiselle nähtävyydelle kolme tuntia myöhässä emmekä siis todellakaan nähneet minkäänlaista hotellia aamulla emmekä ennen iltaa. Vierailimme "Kauniiden hevosten laaksossa", seudulla missä ensimmäiset kristityt olivat piileskelleet vainoja. Paljon oli huoneita ja kirkkoja kaivettu vuoriin. Jokaisessa huoneessa oli viininvalmistusallas. Alkoholia ja kristinuskoa. Pääsin kommentoimaan.
Illalla edessä oli se odotettu turkkilainen ilta. Maksoimme huimat 25 liiraa( 14 €) sisäänpääsymaksua joka huhujen mukaan sisälsi loputtomasti juotavaa. Siis huhujen mukaan. Meidät istutettiin pöytiin, olimme viimeiset. Arvokkuus esiin. Ensimmäinen show sisälsi viisi tanssivaa miestä, tanssi sisälti pelkkää pyörimistä. Taisin sen viiden minuutin aikana tuhota kaikki popcornit, pähkinät sekä hedelmät meidän ryhmämme pöydästä. Sitten se alkoi. Oi sitä riemua mikä ihmisistä pursusi huvittavina kiljahduksina ja raivokkaina rääkäisyinä. Ensimmäiset oluet saapuivat. Niitä seurasi viinimaljat. Järjestyksessä seuraavana tuli Raki. En hymyillyt. Vasta votkan tullessa pöytään vieressäni istunut liettualainen Jonas sanoi ensimmäiset sanansa. "-Teemu, do you like votka?".
Ilta meni mukavasti tanssahdellen sekä sormia napsutellen turkkilaisen kansanmusiikin parissa. Jonotanssi on aina mukaansatempaavaa. Kun jono suuntasi ulos katsoin kerran sivulleni himoiten olut-tuoppia mukaan mutta päätin tämän kerran pelata tiimin pussiin enkä lähtenyt sooloilemaan. Sain kiitosta takana olijoilta. Takaisinmeno-matkasta hotellille en muista mitään. Siinä ei sinänsä ole mitään uutta kenellekkään mutta kirjoitetaan nyt sekin. Hotellilla jatkoimme sitten Jonaksen kanssa oluen parissa, musiikiksi valitsin vanhempana The Nationalin Boxer-albumin.
Aamulla heräsin herätyskelloon , se näytti kello kahdeksaa. Päässä taisi soida "What`s the story morning glory". Ei auttanut kuin rojahtaa kylpyammeeseen. Aamupalalla oli aika pirteitä kasvoja. Omani pirteimmästä päästä. Kaikki legendaarisen Tapaninristeilyn kävijät tietävät mitä tarkoitan. Oli hieman samaa meininkiä.
Päivämme ensimmäisenä kohteena oli muutama luola taas ja siitä menimme kivi-ja korupajalle mistä sain lahjaksi kultaisen kaulakorun jossa oli silmä. Onnea tuottaa mukamas. Onpahan jotain kotiin kannettavaa. Ostin myös äidille kivisen kilpikonnan viidellä liiralla. Pakko oli jotain ostaa kun sain lahjana sen korun. Kateellisten katseiden alta päätin lähteä ulos ja odottaa siellä muita. Korupajalta siirryimme ruukkupajalle, ajattelin jo että täytyykö täältäkin itkasta joku ruukku lahjana. Ei natsannut mutta näin miten ruukkumestari mestaroi ruukun. Vakuuttavaa.
Viimeisellä pysähdyspaikalla ennen kotimatkaa pääsin tekemään jotain mitä olin viimeksi tehnyt viisitoista vuotta sitten Alanyassa, Turkin eteläpuolella sijaitsevassa turistirysässä. Ratsastin kamelilla. En vain päässyt tosissaan ravaamaan koska aikaa ei kuulemma ollut. Meillä oli hetkemme.
Kotimatkasta ei ole juuri kerrottavaa kuin ne monet pysähdyspaikat keskellä ei mitään, jotka olivat täynnä ihmisiä joista suurin osa oli jonkun turistiliikkeen myyjiä. Alkoi aina kaamea huuto, ostakee! ostakee! kun astuimme sisälle. Ja jokaisella pysähdyspaikalla koin saman asian; aina kun menin fast food-osastolle ja pyysin jotain niin sitä ei ollut vaikka tuote oli listassa. Ei kai raha vaan kelpaa. Tai sitten asian laita on vaan niin että jos et turkkia osaa niin et tarvitse ruokaakaan. Oli aika turhauttavaa katsella ranujen ja hampurilaisten kuvia. Sipsiä sentään sai ostaa. Mestareiden yöpala.
Kotikampukselle päästyäni ajattelin ottaa taksin alle kilometrin matkalle. Kävelin kuitenkin kämppiksen toivomuksen takia. Näimme leipurien tekevän leipää aamuksi. On aika herkkua mennä heti aamusta hakemaan tuoreet leivät lähileipurilta. Olin omassa sängyssä kello kuusi kolmekymmentä, koulun alkuun oli siis kolme tuntia ja kolmekymmentä minuuttia. Päätin käydä vain moikkaamassa luennon pitäjää ja kirjoittamassa nimeni listaan puolen päivän aikaan.
Silmäni olivat luennon pitäjän mukaan oudon punaiset. Kysyin häneltä onko hän koskaan käynyt Kapadocciassa, kauniimpien hevosten laaksossa, ensimmäisten kristittyjen piilopaikoissa, missä jokaisessa asunnossa on viinintekoallas....
Paskat.
Tosiasiassa lähdimme kohti Kapadocciaa kampuksemme pääportilta kello 22 perjantai-iltana villin huhun levitessä keskuudessamme. Bussimatka kestäisi eri huhujen mukaan yhdeksästä tunnista aina viiteentoista tuntia! Eli olisimme katselemassa luolia sun muita nähtävyyksiä lauantai-iltapäivästä ja minähän en bussissa osaa nukkua. Päätin kokeilla ensimmäistä kertaa elämässäni unitabletteja. Ei toiminut. Taisin hetkeksi menettää tajuni jossain kohti reissua koska muistan nähneeni Turkin tähtitaivaan tauolla ja seuraava asia minkä muistan oli auringon nousu erämaassa. Se oli valvomisen arvoista. En ole tainnut niin isoa aurinkoa nähdä. Kameralle olisi ollut käyttöä mutten tajunnut siinä tilassa yhtään mistään mitään. Ja kuulin samalla myös että bussimme on hajalla emmekä etene loppumatkasta kuin huimat 60 km/h. Se siitä.
Saavuimme ensimmäiselle nähtävyydelle kolme tuntia myöhässä emmekä siis todellakaan nähneet minkäänlaista hotellia aamulla emmekä ennen iltaa. Vierailimme "Kauniiden hevosten laaksossa", seudulla missä ensimmäiset kristityt olivat piileskelleet vainoja. Paljon oli huoneita ja kirkkoja kaivettu vuoriin. Jokaisessa huoneessa oli viininvalmistusallas. Alkoholia ja kristinuskoa. Pääsin kommentoimaan.
Illalla edessä oli se odotettu turkkilainen ilta. Maksoimme huimat 25 liiraa( 14 €) sisäänpääsymaksua joka huhujen mukaan sisälsi loputtomasti juotavaa. Siis huhujen mukaan. Meidät istutettiin pöytiin, olimme viimeiset. Arvokkuus esiin. Ensimmäinen show sisälsi viisi tanssivaa miestä, tanssi sisälti pelkkää pyörimistä. Taisin sen viiden minuutin aikana tuhota kaikki popcornit, pähkinät sekä hedelmät meidän ryhmämme pöydästä. Sitten se alkoi. Oi sitä riemua mikä ihmisistä pursusi huvittavina kiljahduksina ja raivokkaina rääkäisyinä. Ensimmäiset oluet saapuivat. Niitä seurasi viinimaljat. Järjestyksessä seuraavana tuli Raki. En hymyillyt. Vasta votkan tullessa pöytään vieressäni istunut liettualainen Jonas sanoi ensimmäiset sanansa. "-Teemu, do you like votka?".
Ilta meni mukavasti tanssahdellen sekä sormia napsutellen turkkilaisen kansanmusiikin parissa. Jonotanssi on aina mukaansatempaavaa. Kun jono suuntasi ulos katsoin kerran sivulleni himoiten olut-tuoppia mukaan mutta päätin tämän kerran pelata tiimin pussiin enkä lähtenyt sooloilemaan. Sain kiitosta takana olijoilta. Takaisinmeno-matkasta hotellille en muista mitään. Siinä ei sinänsä ole mitään uutta kenellekkään mutta kirjoitetaan nyt sekin. Hotellilla jatkoimme sitten Jonaksen kanssa oluen parissa, musiikiksi valitsin vanhempana The Nationalin Boxer-albumin.
Aamulla heräsin herätyskelloon , se näytti kello kahdeksaa. Päässä taisi soida "What`s the story morning glory". Ei auttanut kuin rojahtaa kylpyammeeseen. Aamupalalla oli aika pirteitä kasvoja. Omani pirteimmästä päästä. Kaikki legendaarisen Tapaninristeilyn kävijät tietävät mitä tarkoitan. Oli hieman samaa meininkiä.
Päivämme ensimmäisenä kohteena oli muutama luola taas ja siitä menimme kivi-ja korupajalle mistä sain lahjaksi kultaisen kaulakorun jossa oli silmä. Onnea tuottaa mukamas. Onpahan jotain kotiin kannettavaa. Ostin myös äidille kivisen kilpikonnan viidellä liiralla. Pakko oli jotain ostaa kun sain lahjana sen korun. Kateellisten katseiden alta päätin lähteä ulos ja odottaa siellä muita. Korupajalta siirryimme ruukkupajalle, ajattelin jo että täytyykö täältäkin itkasta joku ruukku lahjana. Ei natsannut mutta näin miten ruukkumestari mestaroi ruukun. Vakuuttavaa.
Viimeisellä pysähdyspaikalla ennen kotimatkaa pääsin tekemään jotain mitä olin viimeksi tehnyt viisitoista vuotta sitten Alanyassa, Turkin eteläpuolella sijaitsevassa turistirysässä. Ratsastin kamelilla. En vain päässyt tosissaan ravaamaan koska aikaa ei kuulemma ollut. Meillä oli hetkemme.
Kotimatkasta ei ole juuri kerrottavaa kuin ne monet pysähdyspaikat keskellä ei mitään, jotka olivat täynnä ihmisiä joista suurin osa oli jonkun turistiliikkeen myyjiä. Alkoi aina kaamea huuto, ostakee! ostakee! kun astuimme sisälle. Ja jokaisella pysähdyspaikalla koin saman asian; aina kun menin fast food-osastolle ja pyysin jotain niin sitä ei ollut vaikka tuote oli listassa. Ei kai raha vaan kelpaa. Tai sitten asian laita on vaan niin että jos et turkkia osaa niin et tarvitse ruokaakaan. Oli aika turhauttavaa katsella ranujen ja hampurilaisten kuvia. Sipsiä sentään sai ostaa. Mestareiden yöpala.
Kotikampukselle päästyäni ajattelin ottaa taksin alle kilometrin matkalle. Kävelin kuitenkin kämppiksen toivomuksen takia. Näimme leipurien tekevän leipää aamuksi. On aika herkkua mennä heti aamusta hakemaan tuoreet leivät lähileipurilta. Olin omassa sängyssä kello kuusi kolmekymmentä, koulun alkuun oli siis kolme tuntia ja kolmekymmentä minuuttia. Päätin käydä vain moikkaamassa luennon pitäjää ja kirjoittamassa nimeni listaan puolen päivän aikaan.
Silmäni olivat luennon pitäjän mukaan oudon punaiset. Kysyin häneltä onko hän koskaan käynyt Kapadocciassa, kauniimpien hevosten laaksossa, ensimmäisten kristittyjen piilopaikoissa, missä jokaisessa asunnossa on viinintekoallas....
torstai 8. marraskuuta 2007
Ennen aloitusta
Tässä sitä nyt ollaan. Tämä on ensimmäinen. Kellon aika ei voisi olla parempi, juuri puolen yön jälkeen tulevat esiin parhaimmat ideat. Aloitanpa blogin. Inspiraationa on mainittava J.Hakasen työ oman bloginsa parissa. Sitä lukiessa ja hauskoille tapahtumille hörähdellessä tuli mieleen miksi en itsekkin aloittaisi kirjoittamaan opiskeluajastani Istanbulissa ja Tallinnassa. Edellisen ja kuluneen vuoden aikana on tapahtunut monen monta hullunkurista töpähdystä ja onnistumista joita on mukava jakaa muillekkin. Kieltä valitessani mieleen tulee väkisinkin lukijat ja heidän kielensä. Kai tätä voi omaksi ilokseenkin tehdä muista välittämättä? Pääkielenä tulee olemaan suomen kieli, englanniksi väännän sen ollessa tarpeellista ja mukavaa. Kirjoittaminen tapahtuu pääasiassa omassa sängyssäni joka on huoneeni oikeassa nurkassa. Huoneessa on sängyn lisäksi parvekkeelta tuodut pöytä ja tuoli. Kirjoituskoneena on Supertietokone Kakkonen. Juomana on paikallinen Lahden Erikoinen, Efes Pilsner.
Asun siis yhteystietojen mukaan tällä hetkellä Istanbulin Aasian puoleisessa osassa lähiössä nimeltä Kadiköy. Kadiköyn sisällä on monta pienempää oman nimen omaavaa aluetta, minun lähiöni nimi on Göztepe. Göztepen auto- ja elintarvikekauppoja täynnä olevalta pääkadulta viiden minuutin kävelymatkan päässä sijaitsee oma kotini. Talon kerroslukua en osaa sanoa koska en ole kertaakaan katsonut ylöspäin kävellessäni kotikadullani, koska autoilijat ovat hyvinin välinpitämättömiä jalankulkijoita kohtaan. Sen voin kuitenkin sanoa että oma asuntoni sijaitsee ensimmäisessä kerroksessa. Parvekkeeni on kadun puolella.
Asun saksalaisen lääketieteitä opiskelevan Felix Rustin kanssa kahdestaan kolmiossa. Olohuoneemme on aika pramea, parilla sohvalla, ylemmällä tasanteella ja kokonaan kalustettuna se on varsin käypä niin illanistujaisia kuin karaokeiltoja varten. Parveke on aina hyvä olla lämpötilan ollessa hiostavat 30 astetta plussan puolella. Sen lisäksi että Turkissa poltetaan tupakkaa todella rutkasti. En ole tavannut vielä ainoatakaan yli 18- vuotiasta tupakoimatonta turkkilaista. Ja täällä ei tunneta lakeja sisätiloissa polttamisesta. Päätimme Felixin kanssa joustaa tupakkakysymyksessä sen verran että parvekkeellamme saa tupakoida vaikka koko illan, jos siltä tuntuu. Juomaakin saa ottaa mukaan. Sisätiloissa emme salli tupakan polttoa oman halumme lisäksi sen takia, että tupakan tumpin tippuessa kokolattiamatolle jälki on takuuvarmaa sataprosenttisesti. Emme halua tehdä mattoomme uutta reikää 23 vanhan lisäksi.
Asunnossamme on tiskikone.
Saavuin itse Istanbuliin illalla 24.9 ja tietenkään emme löytänee toisiamme Felixin kanssa mikä johtui täysin omasta typeryydestämme, kuka nyt puhelinnumeroa tarvisi kun kerran emme ole kertaakaan nähneet toistemme naamataulua..Tunnin ajan terminaalissa kierreltyäni turkkilainen ystävä päätti ottaa rahat pois hölmöiltä ja sain suostuteltua minut maksamaan erittäin suuren summan kyydistä yliopistoni kampuksen vierastaloon. Uskoin siinä vaiheessa ettei Felix ollut kerinnyt lentokentälle tai sitten hän oli jo lähtenyt kotiin. Rookie mistakes happen. Vierastaloon päästyäni huoneen saaminen oli yllättävän helppoa ottaen huomioon sen että lupauksista huolimatta minulle ei oltu varattu huonetta kyseisestä vierastalosta. Sain kuitenkin erittäin hyvän huoneen kolmannesta kerroksesta kylpyhuoneeneen kera, vaatekaapilla sekä jääkaapilla varustettuna. Nälän ollessa suuri jätettyäni vahingossa lentokoneaterian väliin päätin lähteä kokeilemaan sitä kuuluisaa turkkilaista kebabia lämpimään yöhön. Vahingokseni huomasin kaikkien kebab-ravintoloiden olevan jo kiinni suunnistin ainoaan auki olevaan paikkaan, Marmara Bufe-grilliin. Sain tilattua kolme lähinnä hodaria muistuttavaa kääröä, sisuksesta en osaa sanoa mitään.
Seuraavat kaksi päivää kuljeskelin ympäri Göztepeä todella kuumassa ilmastossa, lämpöä oli reilut 25 astetta ja tuuli oli olematon. Sukkien juhlaa. Huomasin kulkiessani ja pikkukaupoissa asioidessani ettei englannilla tehnyt yhtään mitään täällä puolen Istanbulia. Erehdyin jopa menemään kampuksellani rakennukseen jonka olin katsonut olevan Erasmus-toimisto. Järkytys oli suuri kun minut istutettiin pöydän ääreen ja pöydän toiselle puolelle asettui kolme turkkilaista miestä ja kaksi turkkilaista naista. Kukaan ei sanonut sanaakaan englanniksi. Paikalle saapui muutaman puhelun jälkeen opiskelija jonka englannin kielen taso oli normaalin suomalaisen ala-astelaisen tasoa. Hän sai sanottua yhden kysymyksen:"- Why do you come to Turkey if you are not speaking turkish?" Nostin takalistoni tuolista, sanoin "tessekkür ederim" tietäen sen tarkoittavan "kiitos paljon" ja suksin ulos talosta epätoivon noustessa esiin, olinhan kuullut villejä huhuja että opetuskieli olisi suurimmaksi osaksi turkki. Se siitä Erasmus- vuodesta, ajattelin. Tunnin kuluttua Felix nosti mielialaa soittamalla ja kertomalla että tulee noutamaan minut kampuksen portilta ja menemme hänen asunnolleen. Olimme siis sopineet netin välityksellä että tapaamme ja hän opastaa minut kämpille. Kahden päivän elo Istanbulissa oli tehnyt nöyräksi. Englannin kielen riittämättömyys oli yllätys.
Nyt on kulut kuukausi ja rapiat päälle tuosta hässäkästä ja olen koulunkin jo aloittanut ja huomannut opetuskielen olevat selkeää lontoota. Ensimmäisen tunnin kohokohtana mainittakoon se että astuessani luokkaan pari turkkilaisneitiä viittoi minulle päin ja näyttivät heidän vieressään olevan vapaan paikan tuvan ollessa muuten tupaten täynnä. Istuin tuolille ja tajusin että kyseessä oli tuolipöytä-yhdistelmä mitä olin nähnyt vain elokuvissa. Jäätä sulattaakseni kysäisin viereiseltä neidolta saisinko katsoa kurssin sisältöä paljastavaa paperia, vastauksena sain epäröivän "-I don`t speak english". Kyseessä oli kuitenkin englannin kielinen yliopisto...
Tässä alkuun tunnelmaa kellon ympäri hereillä olevasta Istasnbulista. Kunnon opiskelijoiden aika mennä nukkumaan. Iyi geceler, hyvää yötä.
Asun siis yhteystietojen mukaan tällä hetkellä Istanbulin Aasian puoleisessa osassa lähiössä nimeltä Kadiköy. Kadiköyn sisällä on monta pienempää oman nimen omaavaa aluetta, minun lähiöni nimi on Göztepe. Göztepen auto- ja elintarvikekauppoja täynnä olevalta pääkadulta viiden minuutin kävelymatkan päässä sijaitsee oma kotini. Talon kerroslukua en osaa sanoa koska en ole kertaakaan katsonut ylöspäin kävellessäni kotikadullani, koska autoilijat ovat hyvinin välinpitämättömiä jalankulkijoita kohtaan. Sen voin kuitenkin sanoa että oma asuntoni sijaitsee ensimmäisessä kerroksessa. Parvekkeeni on kadun puolella.
Asun saksalaisen lääketieteitä opiskelevan Felix Rustin kanssa kahdestaan kolmiossa. Olohuoneemme on aika pramea, parilla sohvalla, ylemmällä tasanteella ja kokonaan kalustettuna se on varsin käypä niin illanistujaisia kuin karaokeiltoja varten. Parveke on aina hyvä olla lämpötilan ollessa hiostavat 30 astetta plussan puolella. Sen lisäksi että Turkissa poltetaan tupakkaa todella rutkasti. En ole tavannut vielä ainoatakaan yli 18- vuotiasta tupakoimatonta turkkilaista. Ja täällä ei tunneta lakeja sisätiloissa polttamisesta. Päätimme Felixin kanssa joustaa tupakkakysymyksessä sen verran että parvekkeellamme saa tupakoida vaikka koko illan, jos siltä tuntuu. Juomaakin saa ottaa mukaan. Sisätiloissa emme salli tupakan polttoa oman halumme lisäksi sen takia, että tupakan tumpin tippuessa kokolattiamatolle jälki on takuuvarmaa sataprosenttisesti. Emme halua tehdä mattoomme uutta reikää 23 vanhan lisäksi.
Asunnossamme on tiskikone.
Saavuin itse Istanbuliin illalla 24.9 ja tietenkään emme löytänee toisiamme Felixin kanssa mikä johtui täysin omasta typeryydestämme, kuka nyt puhelinnumeroa tarvisi kun kerran emme ole kertaakaan nähneet toistemme naamataulua..Tunnin ajan terminaalissa kierreltyäni turkkilainen ystävä päätti ottaa rahat pois hölmöiltä ja sain suostuteltua minut maksamaan erittäin suuren summan kyydistä yliopistoni kampuksen vierastaloon. Uskoin siinä vaiheessa ettei Felix ollut kerinnyt lentokentälle tai sitten hän oli jo lähtenyt kotiin. Rookie mistakes happen. Vierastaloon päästyäni huoneen saaminen oli yllättävän helppoa ottaen huomioon sen että lupauksista huolimatta minulle ei oltu varattu huonetta kyseisestä vierastalosta. Sain kuitenkin erittäin hyvän huoneen kolmannesta kerroksesta kylpyhuoneeneen kera, vaatekaapilla sekä jääkaapilla varustettuna. Nälän ollessa suuri jätettyäni vahingossa lentokoneaterian väliin päätin lähteä kokeilemaan sitä kuuluisaa turkkilaista kebabia lämpimään yöhön. Vahingokseni huomasin kaikkien kebab-ravintoloiden olevan jo kiinni suunnistin ainoaan auki olevaan paikkaan, Marmara Bufe-grilliin. Sain tilattua kolme lähinnä hodaria muistuttavaa kääröä, sisuksesta en osaa sanoa mitään.
Seuraavat kaksi päivää kuljeskelin ympäri Göztepeä todella kuumassa ilmastossa, lämpöä oli reilut 25 astetta ja tuuli oli olematon. Sukkien juhlaa. Huomasin kulkiessani ja pikkukaupoissa asioidessani ettei englannilla tehnyt yhtään mitään täällä puolen Istanbulia. Erehdyin jopa menemään kampuksellani rakennukseen jonka olin katsonut olevan Erasmus-toimisto. Järkytys oli suuri kun minut istutettiin pöydän ääreen ja pöydän toiselle puolelle asettui kolme turkkilaista miestä ja kaksi turkkilaista naista. Kukaan ei sanonut sanaakaan englanniksi. Paikalle saapui muutaman puhelun jälkeen opiskelija jonka englannin kielen taso oli normaalin suomalaisen ala-astelaisen tasoa. Hän sai sanottua yhden kysymyksen:"- Why do you come to Turkey if you are not speaking turkish?" Nostin takalistoni tuolista, sanoin "tessekkür ederim" tietäen sen tarkoittavan "kiitos paljon" ja suksin ulos talosta epätoivon noustessa esiin, olinhan kuullut villejä huhuja että opetuskieli olisi suurimmaksi osaksi turkki. Se siitä Erasmus- vuodesta, ajattelin. Tunnin kuluttua Felix nosti mielialaa soittamalla ja kertomalla että tulee noutamaan minut kampuksen portilta ja menemme hänen asunnolleen. Olimme siis sopineet netin välityksellä että tapaamme ja hän opastaa minut kämpille. Kahden päivän elo Istanbulissa oli tehnyt nöyräksi. Englannin kielen riittämättömyys oli yllätys.
Nyt on kulut kuukausi ja rapiat päälle tuosta hässäkästä ja olen koulunkin jo aloittanut ja huomannut opetuskielen olevat selkeää lontoota. Ensimmäisen tunnin kohokohtana mainittakoon se että astuessani luokkaan pari turkkilaisneitiä viittoi minulle päin ja näyttivät heidän vieressään olevan vapaan paikan tuvan ollessa muuten tupaten täynnä. Istuin tuolille ja tajusin että kyseessä oli tuolipöytä-yhdistelmä mitä olin nähnyt vain elokuvissa. Jäätä sulattaakseni kysäisin viereiseltä neidolta saisinko katsoa kurssin sisältöä paljastavaa paperia, vastauksena sain epäröivän "-I don`t speak english". Kyseessä oli kuitenkin englannin kielinen yliopisto...
Tässä alkuun tunnelmaa kellon ympäri hereillä olevasta Istasnbulista. Kunnon opiskelijoiden aika mennä nukkumaan. Iyi geceler, hyvää yötä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)