Aina ennen Erasmus-retkeä tulee ajatelleeksi sitä naurua ja iloittelua jota on luvassa sekä krapulaa, joka on jo selviöksi muodostunut tosiasia. Kaava tuohon kaikkeen on yksinkertainen, bussillinen railakkaita rääväsuita sekä loppumattomat vitsailut Turkista ja turkkilaisesta mentaliteetista. Ilojuomia unohtamatta. Totuus tulkoon esiin. Kun kuulin matkasta ensimmäistä kertaa kerta kaikkiaan ihanalta matkamme järjestättäreltä, Elifiltä, (hollantilaiselta opiskelijalta kenestä löytynee myös hieman turkkilaista verta, kieli kun taipuu niin hyvin) ajattelin heti että lähdemme perjantaina siinä puolilta päivin köröttelemään kohti Kapadocciaan ja matka kestänee semmoiset kohtuulliset kuusi tuntia taukoineen jota tulee olemaan usein oluen virratessa vatsan kautta virtsarakkoon ja sieltä sinne paikkaan mistä se haluaa ulos ja näin aiheuttaen tuskallista painetta päästä tyhjentämään boksi. Paikan päälle päästyämme edessämme on railakas ilta paikallisissa pubeissa sekä yökerhoissa ja seuraavan päivän uskon olevan rauhallisella herätyksellä ja maukkaalla aamupalalla alkava sekä koko päivän kestävä reissaaminen nähtävyydestä toiselle. Iltaohjelmana turkkilaista showta napatanssilla kuorrutettuna. Sunnuntaina lähdemme pitkien aamu-unien jälkeen ajelehtimaan takaisin kohti Istanbulia jossa olemme illan tullen omissa sängyissämme väsyneenä naureskelemassa sekä omille että eteenkin toisten töppäyksille.
Paskat.
Tosiasiassa lähdimme kohti Kapadocciaa kampuksemme pääportilta kello 22 perjantai-iltana villin huhun levitessä keskuudessamme. Bussimatka kestäisi eri huhujen mukaan yhdeksästä tunnista aina viiteentoista tuntia! Eli olisimme katselemassa luolia sun muita nähtävyyksiä lauantai-iltapäivästä ja minähän en bussissa osaa nukkua. Päätin kokeilla ensimmäistä kertaa elämässäni unitabletteja. Ei toiminut. Taisin hetkeksi menettää tajuni jossain kohti reissua koska muistan nähneeni Turkin tähtitaivaan tauolla ja seuraava asia minkä muistan oli auringon nousu erämaassa. Se oli valvomisen arvoista. En ole tainnut niin isoa aurinkoa nähdä. Kameralle olisi ollut käyttöä mutten tajunnut siinä tilassa yhtään mistään mitään. Ja kuulin samalla myös että bussimme on hajalla emmekä etene loppumatkasta kuin huimat 60 km/h. Se siitä.
Saavuimme ensimmäiselle nähtävyydelle kolme tuntia myöhässä emmekä siis todellakaan nähneet minkäänlaista hotellia aamulla emmekä ennen iltaa. Vierailimme "Kauniiden hevosten laaksossa", seudulla missä ensimmäiset kristityt olivat piileskelleet vainoja. Paljon oli huoneita ja kirkkoja kaivettu vuoriin. Jokaisessa huoneessa oli viininvalmistusallas. Alkoholia ja kristinuskoa. Pääsin kommentoimaan.
Illalla edessä oli se odotettu turkkilainen ilta. Maksoimme huimat 25 liiraa( 14 €) sisäänpääsymaksua joka huhujen mukaan sisälsi loputtomasti juotavaa. Siis huhujen mukaan. Meidät istutettiin pöytiin, olimme viimeiset. Arvokkuus esiin. Ensimmäinen show sisälsi viisi tanssivaa miestä, tanssi sisälti pelkkää pyörimistä. Taisin sen viiden minuutin aikana tuhota kaikki popcornit, pähkinät sekä hedelmät meidän ryhmämme pöydästä. Sitten se alkoi. Oi sitä riemua mikä ihmisistä pursusi huvittavina kiljahduksina ja raivokkaina rääkäisyinä. Ensimmäiset oluet saapuivat. Niitä seurasi viinimaljat. Järjestyksessä seuraavana tuli Raki. En hymyillyt. Vasta votkan tullessa pöytään vieressäni istunut liettualainen Jonas sanoi ensimmäiset sanansa. "-Teemu, do you like votka?".
Ilta meni mukavasti tanssahdellen sekä sormia napsutellen turkkilaisen kansanmusiikin parissa. Jonotanssi on aina mukaansatempaavaa. Kun jono suuntasi ulos katsoin kerran sivulleni himoiten olut-tuoppia mukaan mutta päätin tämän kerran pelata tiimin pussiin enkä lähtenyt sooloilemaan. Sain kiitosta takana olijoilta. Takaisinmeno-matkasta hotellille en muista mitään. Siinä ei sinänsä ole mitään uutta kenellekkään mutta kirjoitetaan nyt sekin. Hotellilla jatkoimme sitten Jonaksen kanssa oluen parissa, musiikiksi valitsin vanhempana The Nationalin Boxer-albumin.
Aamulla heräsin herätyskelloon , se näytti kello kahdeksaa. Päässä taisi soida "What`s the story morning glory". Ei auttanut kuin rojahtaa kylpyammeeseen. Aamupalalla oli aika pirteitä kasvoja. Omani pirteimmästä päästä. Kaikki legendaarisen Tapaninristeilyn kävijät tietävät mitä tarkoitan. Oli hieman samaa meininkiä.
Päivämme ensimmäisenä kohteena oli muutama luola taas ja siitä menimme kivi-ja korupajalle mistä sain lahjaksi kultaisen kaulakorun jossa oli silmä. Onnea tuottaa mukamas. Onpahan jotain kotiin kannettavaa. Ostin myös äidille kivisen kilpikonnan viidellä liiralla. Pakko oli jotain ostaa kun sain lahjana sen korun. Kateellisten katseiden alta päätin lähteä ulos ja odottaa siellä muita. Korupajalta siirryimme ruukkupajalle, ajattelin jo että täytyykö täältäkin itkasta joku ruukku lahjana. Ei natsannut mutta näin miten ruukkumestari mestaroi ruukun. Vakuuttavaa.
Viimeisellä pysähdyspaikalla ennen kotimatkaa pääsin tekemään jotain mitä olin viimeksi tehnyt viisitoista vuotta sitten Alanyassa, Turkin eteläpuolella sijaitsevassa turistirysässä. Ratsastin kamelilla. En vain päässyt tosissaan ravaamaan koska aikaa ei kuulemma ollut. Meillä oli hetkemme.
Kotimatkasta ei ole juuri kerrottavaa kuin ne monet pysähdyspaikat keskellä ei mitään, jotka olivat täynnä ihmisiä joista suurin osa oli jonkun turistiliikkeen myyjiä. Alkoi aina kaamea huuto, ostakee! ostakee! kun astuimme sisälle. Ja jokaisella pysähdyspaikalla koin saman asian; aina kun menin fast food-osastolle ja pyysin jotain niin sitä ei ollut vaikka tuote oli listassa. Ei kai raha vaan kelpaa. Tai sitten asian laita on vaan niin että jos et turkkia osaa niin et tarvitse ruokaakaan. Oli aika turhauttavaa katsella ranujen ja hampurilaisten kuvia. Sipsiä sentään sai ostaa. Mestareiden yöpala.
Kotikampukselle päästyäni ajattelin ottaa taksin alle kilometrin matkalle. Kävelin kuitenkin kämppiksen toivomuksen takia. Näimme leipurien tekevän leipää aamuksi. On aika herkkua mennä heti aamusta hakemaan tuoreet leivät lähileipurilta. Olin omassa sängyssä kello kuusi kolmekymmentä, koulun alkuun oli siis kolme tuntia ja kolmekymmentä minuuttia. Päätin käydä vain moikkaamassa luennon pitäjää ja kirjoittamassa nimeni listaan puolen päivän aikaan.
Silmäni olivat luennon pitäjän mukaan oudon punaiset. Kysyin häneltä onko hän koskaan käynyt Kapadocciassa, kauniimpien hevosten laaksossa, ensimmäisten kristittyjen piilopaikoissa, missä jokaisessa asunnossa on viinintekoallas....
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti