Ennen aloitusta

Tässä sitä nyt ollaan. Tämä on ensimmäinen. Kellon aika ei voisi olla parempi, juuri puolen yön jälkeen tulevat esiin parhaimmat ideat. Aloitanpa blogin. Inspiraationa on mainittava J.Hakasen työ oman bloginsa parissa. Sitä lukiessa ja hauskoille tapahtumille hörähdellessä tuli mieleen miksi en itsekkin aloittaisi kirjoittamaan opiskeluajastani Istanbulissa ja Tallinnassa. Edellisen ja kuluneen vuoden aikana on tapahtunut monen monta hullunkurista töpähdystä ja onnistumista joita on mukava jakaa muillekkin. Kieltä valitessani mieleen tulee väkisinkin lukijat ja heidän kielensä. Kai tätä voi omaksi ilokseenkin tehdä muista välittämättä? Pääkielenä tulee olemaan suomen kieli, englanniksi väännän sen ollessa tarpeellista ja mukavaa. Kirjoittaminen tapahtuu pääasiassa omassa sängyssäni joka on huoneeni oikeassa nurkassa. Huoneessa on sängyn lisäksi parvekkeelta tuodut pöytä ja tuoli. Kirjoituskoneena on Supertietokone Kakkonen. Juomana on paikallinen Lahden Erikoinen, Efes Pilsner.

Asun siis yhteystietojen mukaan tällä hetkellä Istanbulin Aasian puoleisessa osassa lähiössä nimeltä Kadiköy. Kadiköyn sisällä on monta pienempää oman nimen omaavaa aluetta, minun lähiöni nimi on Göztepe. Göztepen auto- ja elintarvikekauppoja täynnä olevalta pääkadulta viiden minuutin kävelymatkan päässä sijaitsee oma kotini. Talon kerroslukua en osaa sanoa koska en ole kertaakaan katsonut ylöspäin kävellessäni kotikadullani, koska autoilijat ovat hyvinin välinpitämättömiä jalankulkijoita kohtaan. Sen voin kuitenkin sanoa että oma asuntoni sijaitsee ensimmäisessä kerroksessa. Parvekkeeni on kadun puolella.
Asun saksalaisen lääketieteitä opiskelevan Felix Rustin kanssa kahdestaan kolmiossa. Olohuoneemme on aika pramea, parilla sohvalla, ylemmällä tasanteella ja kokonaan kalustettuna se on varsin käypä niin illanistujaisia kuin karaokeiltoja varten. Parveke on aina hyvä olla lämpötilan ollessa hiostavat 30 astetta plussan puolella. Sen lisäksi että Turkissa poltetaan tupakkaa todella rutkasti. En ole tavannut vielä ainoatakaan yli 18- vuotiasta tupakoimatonta turkkilaista. Ja täällä ei tunneta lakeja sisätiloissa polttamisesta. Päätimme Felixin kanssa joustaa tupakkakysymyksessä sen verran että parvekkeellamme saa tupakoida vaikka koko illan, jos siltä tuntuu. Juomaakin saa ottaa mukaan. Sisätiloissa emme salli tupakan polttoa oman halumme lisäksi sen takia, että tupakan tumpin tippuessa kokolattiamatolle jälki on takuuvarmaa sataprosenttisesti. Emme halua tehdä mattoomme uutta reikää 23 vanhan lisäksi.
Asunnossamme on tiskikone.

Saavuin itse Istanbuliin illalla 24.9 ja tietenkään emme löytänee toisiamme Felixin kanssa mikä johtui täysin omasta typeryydestämme, kuka nyt puhelinnumeroa tarvisi kun kerran emme ole kertaakaan nähneet toistemme naamataulua..Tunnin ajan terminaalissa kierreltyäni turkkilainen ystävä päätti ottaa rahat pois hölmöiltä ja sain suostuteltua minut maksamaan erittäin suuren summan kyydistä yliopistoni kampuksen vierastaloon. Uskoin siinä vaiheessa ettei Felix ollut kerinnyt lentokentälle tai sitten hän oli jo lähtenyt kotiin. Rookie mistakes happen. Vierastaloon päästyäni huoneen saaminen oli yllättävän helppoa ottaen huomioon sen että lupauksista huolimatta minulle ei oltu varattu huonetta kyseisestä vierastalosta. Sain kuitenkin erittäin hyvän huoneen kolmannesta kerroksesta kylpyhuoneeneen kera, vaatekaapilla sekä jääkaapilla varustettuna. Nälän ollessa suuri jätettyäni vahingossa lentokoneaterian väliin päätin lähteä kokeilemaan sitä kuuluisaa turkkilaista kebabia lämpimään yöhön. Vahingokseni huomasin kaikkien kebab-ravintoloiden olevan jo kiinni suunnistin ainoaan auki olevaan paikkaan, Marmara Bufe-grilliin. Sain tilattua kolme lähinnä hodaria muistuttavaa kääröä, sisuksesta en osaa sanoa mitään.

Seuraavat kaksi päivää kuljeskelin ympäri Göztepeä todella kuumassa ilmastossa, lämpöä oli reilut 25 astetta ja tuuli oli olematon. Sukkien juhlaa. Huomasin kulkiessani ja pikkukaupoissa asioidessani ettei englannilla tehnyt yhtään mitään täällä puolen Istanbulia. Erehdyin jopa menemään kampuksellani rakennukseen jonka olin katsonut olevan Erasmus-toimisto. Järkytys oli suuri kun minut istutettiin pöydän ääreen ja pöydän toiselle puolelle asettui kolme turkkilaista miestä ja kaksi turkkilaista naista. Kukaan ei sanonut sanaakaan englanniksi. Paikalle saapui muutaman puhelun jälkeen opiskelija jonka englannin kielen taso oli normaalin suomalaisen ala-astelaisen tasoa. Hän sai sanottua yhden kysymyksen:"- Why do you come to Turkey if you are not speaking turkish?" Nostin takalistoni tuolista, sanoin "tessekkür ederim" tietäen sen tarkoittavan "kiitos paljon" ja suksin ulos talosta epätoivon noustessa esiin, olinhan kuullut villejä huhuja että opetuskieli olisi suurimmaksi osaksi turkki. Se siitä Erasmus- vuodesta, ajattelin. Tunnin kuluttua Felix nosti mielialaa soittamalla ja kertomalla että tulee noutamaan minut kampuksen portilta ja menemme hänen asunnolleen. Olimme siis sopineet netin välityksellä että tapaamme ja hän opastaa minut kämpille. Kahden päivän elo Istanbulissa oli tehnyt nöyräksi. Englannin kielen riittämättömyys oli yllätys.

Nyt on kulut kuukausi ja rapiat päälle tuosta hässäkästä ja olen koulunkin jo aloittanut ja huomannut opetuskielen olevat selkeää lontoota. Ensimmäisen tunnin kohokohtana mainittakoon se että astuessani luokkaan pari turkkilaisneitiä viittoi minulle päin ja näyttivät heidän vieressään olevan vapaan paikan tuvan ollessa muuten tupaten täynnä. Istuin tuolille ja tajusin että kyseessä oli tuolipöytä-yhdistelmä mitä olin nähnyt vain elokuvissa. Jäätä sulattaakseni kysäisin viereiseltä neidolta saisinko katsoa kurssin sisältöä paljastavaa paperia, vastauksena sain epäröivän "-I don`t speak english". Kyseessä oli kuitenkin englannin kielinen yliopisto...

Tässä alkuun tunnelmaa kellon ympäri hereillä olevasta Istasnbulista. Kunnon opiskelijoiden aika mennä nukkumaan. Iyi geceler, hyvää yötä.