Siellä ja takaisin jälleen

Tummista silmistä vaaleisiin hiuksiin

2008-02-16T02:55:00.000-08:00

Rentoutumismatka Lahteen on nyt onnellisesti takana. Olen taas Istanbulissa missä kirjoitushetkellä tulee lunta enemmän kuin Suomessa tuli koko matkani aikana. Odotin ja toivoin vuosikymmenen lumimyräkkää Lahteen vierailuni ajaksi, mutta päinvastoin, lumi näytti vain sulamavan pois päivä päivältä. Pakkasta ei ollut nimeksikään. Sitä kaivattua pakkaskestohymyä ei ilmaantunut naamalle, en tosin pyöräillyt kertaakaan yöllä kotiin klubittelun jälkeen. Mutta ei hätää, kyllä Suomi näytti kyntensä heti lentokentältä bussipysäkille taivaltaessani. Kohtuullinen lumimyräkkä sekoitti ulkomaalaisten korttipakat odotetusti. Turkua luultiin Helsingiksi. Ennen bussiin astumistani kävin lentokentän hotellin aulabaarissa siemaisemassa ison oluen. Näin ja kuulin suomenkieliset uutiset ensimmäistä kertaa aikoihin. Nelosen uutiset.

Bussi Lahteen oli totuudenmukaisesti tyhjillään. Kolmen nipin napin täysikäisen pojankollin lauma palautti Suomen kielen taiteellisuuden mieleeni. Kirosana per laus kaava jatkui vuorosta toiseen. Jäivät pois Mäntsälässä. Mäntsälästä tuli mieleen Kapadoccian reissu mistä kerroin ensimmäisissä kirjoituksissani: se on keskellä ei mitään. Ketään ei liikkunut kaduilla, ei edes autoja ollut harjoittelemassa yöajoa. Kello oli yli puolenyön. Ymmärsin taas miksi Istanbulista puhutaan kaupunkina joka ei koskaan nuku. Autot liikkuvat kellon ympäri ja vähitään koirat ja kissat tappelevat niinä tunteina kun ihmiset vetäytyvät majoihinsa lepäilemään ja kuuntelemaan Tarkania, Turkin Kirkaa.(Kirka pieksisi sata-nolla)

Muut matkaajat bussissa olivat menossa Lahteen Pariisista, Norjasta sekä Alpeilta. Heidän kirosanatonta keskusteluaan en jaksanut seurata vaan sen sijaan luin Etelä-Suomen Sanomat takakannesta etukanteen. Huomasin unohtaneeni etlarin uusitun sisällysjärjestyksen. Sarjikset ja urheiluosuus oli sentään jätetty oikeille paikoilleen aivan loppuun ennen televisio-ohjelmia. Muuten sisällys tuntui sekasotkulta. Näppituntumalla-palsta, missä ihmiset purkavat päivittäisiä tuntojaan sekä murheitaan herätti unessa olevan hymyn vakavalla naamallani. Lemmikkieläimet kiusaavat kuntoilijoita Tapanilan metsissä, alakerran parvekkeen tupakan tumpin savu yläkerran herkkänenäistä ilmastonmuutoksen seuraajaa. Miehistä ei ole mihinkään. Ex-vaimoa kiitettiin erosta. Siinä muutamia mieleen jääneitä. Ei ollut purnauksen aiheet vaihtuneet kovin dramaattisesti vajaassa puolessa vuodessa. Ainakaan Lahdessa. Miksi muuttuisivatkaan. Pysyvyys ja säilyvyys ja värittömyys kunniaan. Fc Lahden Lahti-Cupin(vai mikä nykyään lieneekään nimeltään) miehistössä oli paljon uusia nimiä tai sitten olin unohtanut jostain syystä paljon nimiä viime vuoden joukkueesta. Arsenalmaista nuorten pelaajanalkujen peluuttaminen pisti silmään positiivisesti.

Lahden toria edeltävällä "Hesen pysäkillä" ulosastuttuani kiersin Aleksin ja Veskun kulman kautta Royalen eteen koska halusin nähdä sen uuden ja kiiltävän juottolan, Royalen. Jono oli huvittava. Näytti että naiset olisivat olleet kovimmissa jamitunnelmissa, portsarit vain eivät lämmenneet "jamille", eli paikoillaann horjumisesta ja sanojen unohtumisesta kesken sisäänpääsy-yrityksen. Miehet seurasivat tilannetta vakavin naamoin. Kunnon humalassa ei turhaan hymyillä. Panulle ja Emilialle terveisiä.
Royalen kohdalle ehtiessäni kolmesta eri klubista/pubista oli tullut kutsu viettämään aamuiltaa. 12 tunnin matkustaminen Anatoliasta Lahteen oli syönyt voimat ja äitinikin jo soitteli missä olin. Olin matkalla taksijonoon.

Taksijonossa olo tuntuikin jo kotoisalta. Ennen jonoon kerkeämistäni näin kun kaksi poliisia talutti siinä viisikymppisissä olevaa pukuun sonnustautunutta "herrasmiestä" pois jonon luota ja komensivat hänet kävelemään toiselle taksipisteelle. Mies osoitti huumorimieltään sekä lapsenomaisuuttaan näyttämällä kieltään ja heristelemällä korviaan jonon suuntaan poistuessan torin temmellyksestä. Kielen pärisytyksen ja korvien heristelyn kohteena oli nyrkkiiän heiluttava heila, joka kehtasi vielä huudella perään kuin mies. Perus kello kaksi Lahden torilla.
Jonossa olikin heti toinen mähinä päällä, meinasi vahvassa humalassa oleva mies saada korvapuustin ilmeisesti vaimoltaan ennen kotiinmenoa. "Ihan kohta tulee tupenrapinat", kuului uhkaus. Miehen suu ei pysynyt kiinni, eikä edellä olevan ilmeisesti tutun herran leuan louskutus auttanut asiaa mihinkään suuntaan. En jäänyt seuraanaan saippuoopperanomaista tapahtumaa, vaan vastasin taksijonon edestä tulleeseen kutsuun Mukkulaan menijöistä. Jonosta löytin sinne menijöitä taksillisen verran. Liipola sai kuulla huonomaineisuudestaan sillä matkalla. Hauska sattuma oli että taksi kiersi kaikki ne paikat Mukkulassa jossa olen asunut. Latokarkeaa taksikuski eikä taksikuskin GPS tunnistanut. Ei ollut ensimmäinen kerta. Hyvääkin asiassa on.

Viikolla yritin mahdollisuuksien(ja laiskuuteni) mukaan ehtiä näkemään mahdollisimman paljon kavereita. Baarireissut jäivät viikolla väliin, hyvä niin, ei sitä viitsi enää tuhlata päivää krapulan potemiseen. Ainakaan jos on rajattu määrä aikaa. Salibandy-harjoituksissa pallo pomppi harmittavasti, eikä jalatkaan olleet enää yhtä sähäkät kuin aikoinaan. Pitää kesään mennessä runnoa läpi rockymainen treenikuuri jotta kortteliliigan pienen kentän peleissä jaksaa temmeltään, jotta annan uhoiluilleni vastinetta. Managerin peluu maistui hyvin, Panun (La Liga) taistelu suosikkijoukkueellaan, Barcelonalla jäi kauas tavoitteista. En ole ennen kuullut kenenkään sijoittuneen kahdeksanneksi La Ligassa Barcelonalla. Missä on Henry, Räpeldinho ja Rijkaard. Abelardoa ja Nadalin unohtamatta. Ei se minullakaan nappiin mennyt, Real Madridin tähtisikermä ei suostunut noudattamaan 25-vuotiaan harrastejalkapalloilijan taustan omaavan managerin oppeja. Suomenkuubalaisuus kansallisuutena saattoi olla liikaa. Puolustuksekseni on sanottava että lähdin kauteen vain yhden tavoitteen kanssa: saada Kaka Realiin. Pyttyjä tulee ja menee, mutta Kaka ei ole saatavilla joka päivä mihin tahansa joukkueeseen. Ei niin managerissa kuin muuallakaan.

Matkani parhaimpia hetkiä oli ainaki Kaisun ja Sakarin luon pienen Aamu-tytön seurassa. Varsin hauska tyttö, jokelti paljon ja hymyili valloittavasti. Asetimmekin tavoitteeksi urheilu-uran. 2-vuotiaana treenataan jo 6-vuotiaiden poikien kanssa jalkapalloa ja 3-vuotiaana jääkiekkoillaan vanhempien pelaajien mukana. Odottelenkin jo kesää kun näen uudelleen Aamun. Riiviömäinen konttaus saattaa hyvinkin olla minullakin edessä. Peppi-koirakin antoi rapsuttaa haukkumatta ensimmäistä kertaa!

Kotiinlähdän lähestyessä tunne haluttomuudesta lähteä pois Lahdesta vahvistui hetki hetkeltä. Matkaa suunnitellessani mielessäni oli vain Janin pelottelu tylsyydestä. Hän sanoi olleensä valmis lähtemään takaisin ulkomaille oltuaan kaksi päivää Lahdessa. Varmasti liioitteli. Viimeistään aamuviideltä lentokentälle vievään bussiin astuessani se oli varmaa. Emmin vielä hetken lähtöäni, ei se 125 euroa liikaa olisi lisäviikosta Lahdessa. Talvikin oli tullut heti lähdettyäni. Kunnon talvi.

Lentomatka Wienin kautta Istanbuliin tuntuikin jos sitten rutiinilta. Italian matkalta mieleen jääneet italiankielen alkeet saivat vieressäni istuneen vanhan italialaisherran hyvälle tuulelle. Austrian-lentoyhtiöllä oli vanhimmat lentoemot mitä olen nähnyt. En jaksanut edes heistä kiinnostua. Istanbul palautti heti pilvistä arkeen. Aksarayn juna-asemalta metropysäkille kävellessäni rukouskutsu muistutti missä ollaan. Ja ihmismäärä ruuhka-aikana ei tuntenut armoa. Kyynärpäitä kutsuttiin urakkahommiin. Olin jo unohtanut että selvityäkseen ja välttääkseen tönimiset ja törmäilemiset pitää vain jysäyttää pari kertaa kunnolla vastapalloon röyhkeitä ja tunteettomia vastaantulijoita niin alkaa kummasti tilaa löytyä. Harmittavaa mutta pakollista.

Tuliaisina kämppikselleni toin pullon Salmaria ja Fazerin suklaata. Itselleni pullot Salmaria sekä Kossua. Nyt kelpaa.

Mukkula kutsuu-ekat puoli vuotta turkkilaistumisprosessia takana.

2008-02-01T07:14:00.000-08:00

Jaahas, tällä kertaa olut-merkkinä on uutuus maistajalle, hymyn irtoamisen kynnystä laskevan virallisen manager- juoman nimenä kiiltävän alumiinin värisessä tölkissä erottautuu muista sanoista koollaan edukseen sana "Albatros". Oluita ei voi olla liian montaa erilaista. Odotan sitä mieltä rauhoittavaa hetkeä kun saan kumota tuopistani suomalaista olutta. Ehkä jopa lahtelaista. Virallisen manager- juoman vaikutuksen alaisena pelatut La Liga-ottelut Panua vastaan kertoo oluen laadusta täällä: 7-0 murskaluvut 90 minuutin jälkeen oli vain olueni maun syytä. Jos on jo valmiiksi kitkerä maku suussa, ei voi vaatia itseltään hikoilemista normaalia liiga-ottelua enempää.

Tein viikolla jotain mitä en ole tehnyt pitkään aikaan tytön kanssa. Toisaalta en kyllä koskaan miehenkään kanssa. Sovimme tapaavamme vakituiseksi illan aloittamis-pisteeksi vakiintuneella härkää kuvaavalla patsaalla puolen päivän aikaan. En saanut unta edellisenä yönä, vaan kiemurtelin sängyssäni kuin armeijassa ekana yönä ja vasta viiden aikaan luulen saaneeni unen juonesta kiinni. Unesta en tietenkään pysty sanomaan hölkäsen pöläystä.
Aamulla herätessäni mielessäni oli vain tuleva hetki. Joku oli pääsemässä tekemään urotöitä. Terävänä nousin ylös pedistäni ja petasin sen sähäkämmin ja tyylikkäämmin kuin normaalista armeijassa. Kaiken tuli olla priima kunnossa. Ei ikinä tiedä koska seuraavan kerran olisin vastaavassa tilanteessa ja vielä ulkomailla, turkkilaisen neidin kanssa. Tallinassa tämänlaista ei tapahtunut. Ei käynyt lähelläkään. En tiedä halusinkokaan. En minua ainakaan liikaa yrittämisestä voida tuomita. Mutta Istanbulissa jokapäiväiset odotukset itsestäni ovat eri luokkaa kuin Tallinnan opiskelijaparatiisimaisessa ilmapiirissä, ja tuon sanon ilman minkään sortin ironiaa tämän hetken tilanteesta Tallinnassa, mistä kaikki tietämäni perustuu kuulopuheisiin. Mieleni teki melkein juosta bussipysäkille mutta pidättelin tahtojani. Ei tarvitsisi enää kauaa odottaa, kunnes harvinaisuus osuisi kohdalleni.
Olimmen kummatkin Istanbulilaisten tapoja vastoin ajoissa REXX-elokuvateatterin kulmalla, missä olimme sopineet tapaavamme. Kiitin jo etukäteen Pinar-nimistä neitiä, joka häkellyksissään unohti kummalle poskelle tervehtiessä ensinnä taivutetaan. Huomautin.
Aloitimme taipaleemme kohti tulevaa. Olin menossa parturiin.

Pinar lupasi tulla siis tulkikseni koska turkin kieli ei taivu vielä edes kohtuullisella tavalla suussani. Hän käyttäytikin kuten olisi ollut äitini. Sanoi suorat sanat parturille joka teki työtä käskettyä. Hänellä oli oli urakka edessää. Pahoittelin hiusteni määrää heti alussa.

Itse operaatio oli vaivansa veroista. Hiuksia lähti luin lehtiä puista Suomessa syksyisin. Muutaman jätin roikkumaan. Ei sitä kotiin kehtaa minään puskana mennä. Kysyihän nuori ja vitsikäs tullivirkailija Italiasta kuukausi sitten tullessani kenen kuva passissani on. Passissa komeilee 15 kg kevyempi ja 6 vuotta nuorempi armeijaa odottava tosikko. Ei ole ikinä ollut näin paljon eri aineita hiuksissani. Ei auta edes peseminen. Aamulla herää ja saman muotoinen tukka on edelleen. Mikään ei siis muuttunut. Mutta hintakaan ei ollut huono, reilut 11 euroja koko helahoita, kulmakarvojen tasauksella.

Huomenna Suomeen, Lahteen ja Mukkulaan. Nyt viimeisiin erasmus-pippaloihin. Karaokea luvassa. Mo

PS- Omistettu Andylle.

Lukukauden päätös, kokeita, hysteriaa ja tutkielmien kanssa painimista

2008-01-17T10:41:00.000-08:00

Uusi vuosi on alkanut harmaana, tuntuu kuin maa ihannoisi täydellistä tapahtumattomuutta. Koulumatkalla samat laulut soivat soittimessani kuin viime vuonnakin. Ei mitään uutta sillä rintamallakaan. Osoittaa todellista laiskuutta kun ei viitsi edes vaihtaa musiikkia soittimeensa. Hyvä että vaatteita jaksaa vaihtaa. Noh, kohta ei luultavasti tarvitse siitäkään enää huolehtia, kämppikseni lähtee vähäksi aikaa Izmiriin kaveriansa tapaamaan, ja sehän on varma juttu että hänen poissaoloaikansa minä makailen hänen sängyssään pelkät speedot jalassa, uloskaan ei tarvitse mennä, ei edes ruokaa hakemaan Vuoden Opiskelijasivu-tittelin voittaneen yemeksepeti.comin ansiosta. Sen kun pikkuisen ponnistaa laiskuudessaan ja napauttaa sen aterian kohdalla minkä haluaa siirtää ostoskoriin ja sitä kautta skootterin takaboksiin josta se kiikutetaan kotiovelle jonne joutuu vääntäytymään pakonomaisesti rahan kera. Radioheadin In Rainows-albumin viimeinen raita "Videotape" soi. Kerta toisensa perään. Maksan laskun käteisellä ja kiitän nopeasta toiminnasta. Matkalla kämppikseni sängyyn en jaksa ajatella yhtään mitään. Ehkä sen lisäksi kenet meinaan ostaan Tammikuun ostoikkunan avautuessa Managerissa. Seuraava kappale alkaa soimaan, eli ensimmäinen raita albumilta, 15 steps. Päätän olla ostamatta ketään, laiskuuttani kai. Murskaan ylimielisenä Lontooseen saapuneen ManU:n 4-1 Emirates-stadionilla ja menetän kiinnostuksen koko energiaa vievään sekä keskittymistä vaativaan taktikoitiin. Laiskuuttani. Panen leffan pyörimään, American Ganster saa luvan toimia puhdin tuojana iltaa varten, jos vaikka jaksaisi käydä ulkona auringon laskeuduttua.

Siinä keskiverto kuvaus päivistä täällä tällä hetkellä. Koulu on koulua, ja kaikki on kunnossa. Miksi muuttamaan...

Koeviikko on edessä ja edessä siintää ensimmäinen hylsy, ensimmäinen kurssi jota en välttämättä pääse läpi. Sosiologia ei ole ilmeisesti minun juttuni ilman lukemista. Terveiset Tallinnan hurlumheisosiologian kurssin käyneille, nyt tuntuu että olisi sittenkin pitänyt raahautua sille kurssille..vaikeaa on tuo laji täällä. Muut kokeet eivät ennakkotuntojen perusteella tule tuottamaan vaikeuksia, sen verta konkarityyliin ovat tunnit menneet. Ensi vuoden kursseista voi sen verran sanoa että tiedän kenen pitämälle kursseille menen ja kenen en. Muutama kerta luennolla ei ole ollut ajankuluttamisen arvoista.

Odottelen jo uutta laumaa intoa täynnä olevia Erasmuksia. Syyslukukauden erasmusryhmä sisälsi aika veijarimaisia kavereita. Taitaapa olla jopa niinkin että nämä veijarimaiset ovat ainoita minun lisäkseni ketkä jäävät toiselle lukukaudelle ottamaan vastaan uusia tulokkaita. Hauska nähdä miltä itse saatoin näyttää hölmöillessäni ekaa kertaa kampuksen jo legendaksi nimetyn Altigen-kahvilan tiskillä. Kieli keskellä suuta olkoon neuvoni. Toivottavasti uusien erasmusten joukossa on yhtä himokkaita jalkapallon pelaajia, sillä syyslukukauden pelit olivat erittäin intohimoisia syöttöjä sekä harhautuksia täynnä. Fc Tough Enough pelasi kahdesti viikossa vaihtelevin kokoonpanoin. Rotaatiota on pakko käyttää tämän päimän huippujalkapallossa. Kirottu huhu kyllä kertoi että tulossa olisi pelkkää hameväkeä..pururadallekko sitä vielä joutuu menemään..

Suunnittelen pientä matkaa koeviikkojen jälkeiselle lomalle. Suomikin kävi mielessä monien kaipausta aiheuttavan asianta takia, mutta järkeilin itsekseni että kerkeän kyllä Suomessa vielä purkamaan kaipuutani moneen otteeseen ja päätöksentekoelimeni kertoi matkan kohteen olevan idässä. Libanon, Georgia, Syyria ja Jordania olisivat kohteita. Jos onni käy niin saan viisumit kuntoon. Ainakin Georgiaan pääsisi opastuksella, naapurin tyttö ja samalla luokkatoveri on sieltä päin. Iraniin ja Iraqiin ei kuulemma nyt ole helppoa saada viisumia joten ne jääköön tulevaisuuteen. Jos en nuo idän matkat onnistu niin aina pääsee Tallinnaan!

Kuulin ettei Etelä-Suomessa ole lunta. Lohdutukseksi niille ketkä sitä kaipaavat, voin sanoa ettei sitä ole täälläkään. Tänään ilma oli jo todella lupaava, +13 astetta ja aurinko paistoi kokopäivän aina viiteen asti iltapäivällä kunnes se laskeutui. Tammikuussa +13 ja kesäinen aurinko oli mukavan piristävää.

En laiskuuttani jaksa enempää kertoa päivistäni täällä, eikä mitään kerrottavaa juuri ole. Tänään alkaa kotiin lähtevien erasmusten Farewell-tour. Joudun osallistumaan. Joku hyvä vitsi pitäisi keksiä murjautettavaksi.

Iso-Arska ei muka ole iso, sanoin Vanhanen.

Asun kesän Ruolassa, Möysän oppilastaloissa.

uuden vuoden hylkääminen

2008-01-03T19:17:00.000-08:00

Olen elossa. Tämä olo äidille ja muulle perheelle Suomeen sen takia että ne ketkä seuraavat uutisia saattoivat kuulla pommin räjähtäneen Istanbulissa pari päivää sitten surmaten kolme ihmistä. Niitä ketkä eivät maantiedossa loista tai eivät muista etäisyyksiä täällä Konstantinopolissa, niin muistutan että Taksimista 55 km eteenpän on vielä Istanbulia, joten ei todellakaan räjähtele minun naapurissa. Minä asun todella rauhallisella alueella todella mukavien naapurien ja lähikauppojen työntekijöiden kanssa. Al-gaidaa sun muita vasemmistoterroristiryhmiä syytellään paukuista. Sen verran kaupungin turvajärjestelyt ovat tiukentuneet että lauttaan mentäessä tarkastetaan kaikki, jopa vyö ja kengät joutuu ottamaan pois. Ihan ok minulle. Ei se ole ennenkään haitannut jos alushousut ovat kirkkaine väreileen hauskuuttanut yleisöä.

Uuden vuoden pippalot olivat nyt virallisesti Floppi isolla F:llä. Paikkana oli suht makealla paikalla oleva boxi, hyväkllä näköalalla ja isolla parvekkeella mutta koska en tupakoi enkä siedä tupakan savua katon rajassa leijuva tupakansavupilvi kyllästytti minut tosissaan. Vaihtoehtona olisi ollut kovat alkupippalot saksalaisten Elenan sekä Lenan luona lähellä Galata-tornia. Siitä menivät suoraan Erasmus-painotteisiin pippaloihin Taksimin lähelle missä paikalliset Goljatit nukkuivat pöydällä kun minun kampukseni Davidit saapuivat paikalle linkoineen ja kivineen. 25€ sisäänpääsy ja juomat ilmaisia eli 25 shottia niin olisi ollut taloudellisesti kannattavaa. Omat pippaloni olivat suurimmat pettymykset tällä reissulla. Onneksi oli punaviiniä mukana. Tupakkaa poltettiin sisällä niin paljon että en pystynyt hengittämään.Kotimatkalle aasian puolelle ostin rahaa säästelemättä kahdella eurolla kaksi kanarullakebagia. Ja julkisilla kotiin totttakai.

Eilen kävellessäni kirjakopiokauppaan koin jotain ennenkokematonta ja mystistä: Bruce Springsteenin The Rising-albumin viimeinen raita My city of ruins oli soimassa kaiken kokeneessa mp3-soittimessani ja mieleni harhaili kesän ja talven paremmuuden välillä kun yhtäkkiä rukouskutsu hyökkäsi Brucen laulun päälle. Olo oli jotenkin eksynyt ja hämmentynyt kun tajusin kuuntelevani Lännen johtajan laulua ja taustalla taisteli Islamin raamatun, Koraanin säkeet Allah Akbarin voimalla höystettynä. Oli ainutlaatuinen yhdistelmä, lännen pop-kulttuuurin johtajan saarnaus jonka päälle surun täyttämä Islam koitti vahvistaa kansaansa elämää varten.

Tänään satanut ja kaikki yllättänyt ensilumi elävöitti jokaisen ulkomaalaisen iltapäivää Istanbulissa. Itse satuin istumassa wc-pöntöllä kertaamassa päivittäistä annosta turkin kieltä ja unohtamassa muita kieliä kun kämmpikseni ryntäsi suoraan kyselemättä vessaan huutaen että: "-Man, it is snowing!"

Äsken kotiin taapertaessani sama lumisade sekoitti Istanbulin liikennettä. En usko että koulu on auki huomenna joten avaan oluen, tölkkioluen varmuuden vuoksi että nukun pitkään.

"jos koit tänään jotain joka sai sinut hymyilemään ,kerrothan sen minulle".

Aurinkolaseja sateella sekä pinkkejä kaulaliinoja

2007-12-30T06:41:00.000-08:00

Istanbul sijaitsee Turkin tasavallassa ja pääuskonto on Islam ja joulu ei ole juhla muslimeille. Joulua edeltää kylläkin kolmen päivän pyhä, vapaapäiviä koululaisille, yksi päivä osalle työläisistä ja osalle ei heru yhtäkään vapaapäivää vaan kaupat ovat auki koko päivän. Koska itse tulen maasta jossa joulua vietetään ja päätin lähteä paikkaan jossa joulua juhlistetaan ja sain kamuksi Janin Irlannista. Tapasimme Roomassa 20.12 illalla Stazione Termini-nimisen matkailukeskuksen vieressä. Tapaamista edelsi pitkältä tuntuva lento ensiksi Istanbulista Zürichiin ja siellä ajan vietto tyyriissä sveitsiläisessä lentoasema baarissa ja sen jälkeen siirtyminen lentoteitse Rooman Fiumicino lentokentälle. Pakko ylistää Swiss Airlinesiä, molemmilla matkoilla tarjottiin erittäin hyvät lämpimät entiedämitkä, muistuttivat Calzonea, sinään leivottua pitsaa. Juotavaksi tarjottiin punaviinia, taisin pari pientä pulloa kumota kummallakin reissulla kun kerran oli ilmaista. Alppien ylitys antoi mieleenpainuvan näyn. Sitä ei pysty näkemättä ymmärtämään miten isoja vuoriryhmiä ne ovatkaan. Lunta ei tosin ollut paljoa, huiput olivat valkoisia ja joitan valkoisia juovia näkyi, ajattelin niiden olevan laskettelurinteitä, jotka oli lumetettu tekolumella. Lueskelin myös Atatürk-lentokentältä ostamaani kirjaa "The White Castle", turkkilaisten suosikkikirjailijalta, Orhan Pamukilta. Mies sai syytteen Turkissa poliittisista lausunnoistaan, pahin taisi olla seuraava: "Thirty thousand Kurds, and a million Armenians were killed in these lands and nobody dares to talk about it." Se siitä sanan ja ilmaisun vapaudesta.

Hotelli tai hostelli, kumpi lie olikaan, oli lyhyen kävelymatkan päässä Terminiltä ja itse olin kartasta jo katsonutkin missä se sijaitsi, Jani oli ostanut kartan sitä viidella eurolla asemalta kun oli saapunut itse minua aikaisemmin Roomaan. Karttoja sitten saikin ilmaiseksi melkein mistä vain, ravintolapaikat panivat tarjouslappujen jakajien antamiien tarjouslappuihin aina kartan missä mikäkin ravintola sijaitsi, siitä sai aina lähiön kartan ilmaiseksi. Syy lentokoneessa punaviinittelyyn oli se että kun istuskelin Atatürk- lentokentän kahvilassa iso cappuccino edessäni, Janilta tuli viesti että hänen tyttöystävänsä, rakas Simona, oli hieman hassutellut varatessaan meille hotelleja matkaa varten. Yösijamme oli parisänky. Hieno tosin. Se antoi lisää aihetta viinin lipittämiseen, ei sitä suomalainen selvin päin miehen kanssa samaan sänkyyn mene. Humalassa taas helposti. Kysyin oliko hotellin aulan virkailijan kommentissa yhtään sijaa ironialle kun hän toivotti mukavaa yötä virne naamallaan avaimia hakiessamme. Mies oli hänkin.

Ensimmäisenä päivänä kävelimme suht kokonaan Tiber-joen jakavan kaupungin toisen osapuolen läpi. Forum Romanum oli tottakai pakko nähdä ja siitä jatkoimme matkaa kohti Colosseumia, jonka edessä päätimme yrittää sisäänpääsyä seuraavana aamuna jonon ollessa mauttoman pitkä ja liike eteenpäin oli marginaalista. Päätimme suunnata Circus Maximuksen luo, näky, joka edessämme avautuessaan oli suurin pettymys koko reissulla. Siitä ei ollut juuri mitään jäljellä, nurmikko oli katsojen tilalla eikä muitakaan rakennuksia juuri ollut säilynyt. Paikalliset asukkaat jatkoivat entisaikojen ratsuvaljakko-kisojen perinnettä hölkkäämällä rataa ympäri. Rata oli polku keskellä vihreää nurmikkoa. Itse Tiber-joki näytti todella likaiselta. Jos joskus on sanottu että Vesijärvi oli likainen back in the days ja on vieläkin likainen mutta kyllä siinä ui, niin Tiberissä on kyllä uisi. Pohjaa ei näkynyt jos vettä oli 15 cm. Kaippa "ikuisen kaupungin" likavedet menevät vieläkin jokeen. Joen varrella öitään vietti jokunen koditon. Yksi kaivoi herätessään ensi töikseen mp3-soittimen tai vastaavan patjansa alta. Sopivaa musiikkia päivän aloittamiseen.

Toisena päivänä suuntasimme heti aamusta, eli meille kello puoli kymmenen jälkeen Colosseumille jonne pääsimme mukavan joutuisasti jonon liikkuessa jo hyvää tahtia. Hintaa tuli 11 euroa, todella paljon siitä kivikasasta mikä sisällä odotti. Taisivat olla odotukseni hieman liian isot. Lattiaahan Colosseumilla ei ole joten taistelutantereen alla olevat käytävät ja vankilat mitä lie olivatkaan paljaistuivat turisteille. Penkkirivistöt olivat kuluneet tasaisiksi penkereiksi ja kostea nurmikko kasvoi joka puolella. Tuli olo kun olisi ollut suuressa kaivossa, muistelin kuinka aikoinaan vuosia nuorempana Pilkotunmäen kadulla asuessani menimme erääseen kaivoon etsimään sammakoita. Lievähkö pettymys sinänsä taaskin. Mutta eikös se niin ollutkin että Rooman vallan luisuessa muiden kansojen alaisuuteen myös Colosseumin rakentamiseen käytettyjä tiilejä käytettiin muihin rakennuksiin.
Colosseumilta suuntasimme valmiiksi tarkastettuun irkkupubiin, koska jalkapallopäivä Valioliigassa. Arsenalin peli oli nähtävä. Illalla menimme katsomaan AS Roma - Sampdoria ottelua Stadio Olimpicolle. Peli oli täydellinen esimerkki makaronimaan jalkapallosta. Kotijoukkueen kapteeni, ikoni ja talismaani Francesco Totti, ainainen suurkisojen epäonnistuja, tsippasi ensiksi rangaistuspotkusta yhteen nollaan ja sama näyttelemisen mestari viimeisteli tyhjiin toisen maalin pelin viimeisillä hetkillä. Janin kanssa olimme ainoat jotka nauroivat sukelluksille ja näyttelemisille koko katsomossa. Takanamme istunut vanha herra ruikutti koko pelin kotijoukkueen huonosta ja epäviihdyttävästä pelisuorituksesta. Sille nauroimme myös jonkun minuutin. Olut maksoi 4 euroa stadionilla. Erittäin pieni olut. Mutta sisään sai viedä läpinäkyvässä muovilasissa punaviiniä. Tyylistä viis. Oltiinhan sitä Italiassa.

Kolmas päivä sisälsi sopivasti vähän ohjelmaa päivälle ennen illan Barcelona-Real Madrid ottelua. Käväisimme katsomassa Fontana de Trevin, täynnä lähteitä olevan kaupungin kauneimman kyhäelmän ennen kuin suuntasimme katsomaan Pantheonia. Se oli aika makea näky, kupolin keskellä olevasta aukosta auringon valo säteili hienosti seinämaalauksiin ja hautoihin jotka sisälsivät niin Rafaellon kuin Vittoria Emmanuelle II:kin jäännökset. Yritimme myös löytää Keisari Augustuksen mausoleumia siinä onnistuen vain huomataksemme että varsinainen mausoleumi mikä sisältää Augustuksen jäänteet oli tottakai siirretty sisäänpääsymaksuiseen museoon. Naturalmente. Natürlich italiaanoksi.

Neljäntenä päivänä, jouluaattona suuntasimme Vatikaaniin ja Pietarin kirkon aukiolle. Se on yksi niistä paikoista joissa olevan haaveillut pääseväni käymään aika koulun historian tunneilta lähtien. Aukio avautuikin eteemme todella hienosti auringon ollessa vielä matalla. Sieltä oli pakko soittaa joulutervehdykset äitille ja isälle. Kiipesimme itse "la cupolan", eli Pietarin kirkon kupolin korkeimmalle tasanteelle. 520 askelta numeroina ei tunnu pahalta mutta kyllä siinä alkoi puuskuttaa mies jos toinenkin. Näky tasanteelta oli sanoinkuvaamaton. Pietarin kirkon aukion symmetrisyys paljastui upeasti. Ja suora tie aukiolta Tiberillekkin näytti olevan suunnitelua tekoa. En usko että Paavi Benedictus XVI kiipeää joka päivä myhäilemään sille tasanteelle. Pääseehän sitä aina nykyään paavit helikopterillakin. Pietarin kirkko sisältä oli todella kaunista katseltavaa monine hautoineen joihin oli laskettu suurimmat paavit viimeiselle matkalleen.
Vatikaanin museo ja Sikstuksen kappeli oli seuraavana ohjelmassa. Kierto kappeliin oli ovelasti suunniteltu menemään koko museon läpi ja tottakai italialaistaiteilijoiden teoksia oli seinät täynnä. Kun siirryimme varsinaiseen kappelirakennukseen, katto oli mykistyttävää tekoa. Kultaa todella paljon ja yksityiskohtia joita ei millään pystynyt käsittämään. Huone toisensa jälkeen upeine freskoineen ja kattomaalauksineen oli kuin valmistautumista siihen suurimpaan näkyyn, Michelangelon maalaamaan freskoon, Viimeinen Tuomio, joka sijaitsi itse Sikstuksen kappelissa, jonne kardinaalit kokoontuvat paavin kuollessa valitsemaan uutta. Eikai siinä ole mitään yritystä viitata ihmiskunnan sovintoon Toisen Maailmansodan jälkeen, että edellinen paavi oli puolalainen ja nykyinen saksalainen...eikai. Jumalahan kertoo jokaiselle kardinaalille erikseen kenestä hän haluaa paavin.
Jouluaaton iltana ohjelmassamme oli alkuun hieno illallinen hienossa ravintolassa, mutta matkalla sinne törmäsimme suomalaisruotsalaisuusi-seelantilaisamerikkalaiseen ryhmään joka käännytti meidät lähtemään heidän matkaansa ottamaan viiniä ruokailemisen sijaan. Sehän on viisasta juoda kunnolla ja kauan tyhjään vatsaan. Ainakin ottamieni kuvien perusteella se oli sitä.

25.12 ohjelmassa oli Rooman jättö ja junamatka Firenceen. Olo ei ollut tuorrein punaviinittelyn jälkeen ja tottakai aurinko alkoi paistaa juuri sovipasti meidän siristeleville silmille. Junamatka oli aikamoista matkaa viimeiselle tuomiolle, laitti kola ja asemalta ostettu herkkupatonki pelastivat aika paljon. Matkalla paljastui että on se Italiankin maaseutu yhtä köyhän näköistä kuin on Turkinkin. Vuoria oli vain enemmän ja ne tekivät maisemista upeat.

Firencessä matkaamme liittyi Janin tyttöystävä Simona, bormiolaistyttö. Alkoi vimmattu italian kielen opiskelu, sanat ovat aika helppoja ymmärtää. Kävimme jossain galleriassa, nimeä on muista eikä se ollut kahden tunnin jonottamisen arvoista. Olivathan ne maalaukset hienoa, Botticellin Venuksen Syntymä ja Michelangelon ja Leonardo da Vincin maalaukset hienoja tottakai. Mutta siinä jonottaessa tuli kyllä moneen otteeseen pokerihymy naamalla ihmeteltyä miksi lippujen ostaminen on mahdollista vain yhdestä luukusta..

Elisa, Simonan ystävätär liittyi joukkoomme kukistettuaan kuumeen kolmantena päivänä Firencessä. Suuntasimme Galleria Academiaan koska siellä jökötti se kuuluisa Goljatin tappaja, David. Satuimme juuri sopivasti Michelangelon teoksia sisältävään halliin opastetun seurueen kanssa ja kuuntelimme ilmaiseksi euroja vaativan oppaan kertomukset jokaisesta teoksesta.

Firence kokonaisuudessaan oli huomattavasti viihtyisämpi kaupunki kuin Rooma. Sopivan pieni ja liikennettä vallitsi kävelijät, eivät autot. Eteenkin iltaisin Firence on todella kaunis. Sinne voisin mennä uudelleenkiin kun taas Roomasta en sano samaa. Kummatkin kaupungit olivat tyyriitä verrattuna Istanbuliin ja Tallinnaan joissa olen reissua edeltävät ajat viettänyt. Puolen litran olut-pullo maksoi katukaupassa 3 euroa. Siirtyminen viiniin oli helppoa. Viinipullon avaajiakin löytyi helposti hotellin aulasta vaikka huoneissa juominen oli muka kiellettyä. Englannilla pärjää vain heikosti molemmissa kaupungeissa. Mutta kyllä selviytyy. Kyllähän sitä suomalainen selviää vaikka maapallon ympäri pelkällä suomen kielellä. Kaikki ratkeaa hyvin kun puhuu suomen ääneen kovuutta välillä hieman nostaen ja välillä hieman enemmän nostaen. Katukuvaa molemmissa kaupungeissa tekivät surullisemmaksi isot määrät kerjäläisiä, lähinnä vanhoja muoreja. Istanbulissa ei näe kadulla niin paljoa kerjäläisiä, ja jos näkee, ne ovat useasti pienia korkeintaan viisivuotiaita lapsia...

Viimeinen yö saapasmaassa kului lentokentällä lentoa odotellessa. Lentoni kun lähti kello 6.45 ja kuljetuksia Roomasta lentokentälle ei ollut aamulla siihen aikaan vaan saavuin lähtötelineisiin jo edellisenä iltana kello kymmenen aikaan. Tutustuin venezuelalaiseen Julioon(hulio) ja ilmeisesti rikkaan milanolaisperheen ainoaan lapseen Mauroon, joiden kanssa majoittauduimme lentokentän toiseen kerrokseen penkeille, joissa itse en saanut nukutuksi ollenkaan. Julio kertoi paljon venezuelasta ja Presidentti Hugo Chavezista ja kuinka huono ihminen hän on. Bensalitra venezuelassa maksoi 10-20 centtiä. Ei paha. Socialismo o Muerte! Myös sana "culo" toistui useasti naisten ohitellessa kommuuniamme Julion suusta. Sanankäännökseksi selvisi pitkän selvittelyn jälkeen "naisen iso takamus". Terveisiä vain Päiville joka oli juuri vähän aikaa sitten Venezuelassa. Itse lento Zürichiin sujui mainiosta lahden sievän italialaisneidon tehdessä seuraa penkkirivillä. Matkalla Zürichistä Istanbuliin meinasin nukahtaa seisoalteni pari kertaa ennen kuin kahvi tarjoilu alkoi. Tuolit olivat niin pystyssä kuin voi eikä takana ollut tukevahko matami antanut tilaa penkin asettamiseen makuuasentoon. Atatürk-lentokentällä pääsin konkaroimaan passitarkastusta edeltävän vessareissun jälkeen muiden jonottaessa ainoalle Ulkomaalaisten passintarkastuspisteellä menemällä toiselle joka oli aivan tyhjä. Suomen kielen sama "perkele" taisi päästä monella eri kielellä kun jonossa hikoilevat turistit katselivat yhden hymysuun kävellessä kuin muina miehinä heidän ohitseen tyhjälle luukulle. Aina ei voi voittaa mutta joskus se tekee hyvää. Eilen illalla täällä Istanbulissa omaan sänkyyni mennessä olin valvonut 40 tuntia putkeen. Ei ollut miestä katsomaan leffaa loppuun.

Nyt on sitten edessä uudenvuoden juhlat Taksimissa, kämppikseni kamu järjestää suuret juhlat Bosporin varrella joten sieltä pitäisi nähdä kunnon tulitus. Ihan kauhea juhlafiilis ei ole koska vieläkin väsyttää aika lailla ja tänään hävisimme vuoden viimeisen jalkapallo-ottelun mutta selittelen todella paljon, hävisimme koska jaot olivat takapuolesta, meillä oli kolme miestä kuudesta kenttäpelaajasta kuin olisivat olleet ekaa kertaa tekemisissä pallon kanssa. Ja ei ne osannut juostakkaan. Ja ilman torjuntakykyistä maalivahtia vastustajat naatiskelivat kaukolaukauksillaan. Taidan ottaa rauhallisesti uuden vuoden vieton. Joopajoo!

Kuluneesta vuodesta taidan sanoa vain sen verran että uutta olivat kesätyöt ja Turkki ja ne monet uudet ihmiset monista maista keihin tutustuin. Asuminen kesällä kotona äidin lihapatojen ravittavana oli mukavaa mutta ensi kesänä taidan kuitenkin etsiä oman kämpän, jos vaikka niistä Niemen opiskelijakämpistä irtoaisi. Lyhyempi matka töihin, pubeihin ja Panulle. En ala jakelemaan Vuoden Paras- titteleitä mihinkään kategoriaan. Hyvää duunia on tehty kaikkialla.
Mutta vuoden likaisimman teon titteli menee VR:lle joka veti alennukset pois ulkomailla opiskelevilta. Kiitos paljon siitä.

Hyvää ja onnellista uutta vuotta 2008 kaikille!

Pikkujoulua sekä joulua odotellessa

2007-12-18T07:34:00.000-08:00

Tänään oli vuoden viimeinen koulupäivä ja vuoden viimeinen kuntopiiri. Seuraavan kerran tallustan toivottavasti lumisilla Istanbulin kaduilla koulun penkkiä kohti Tammikuun alussa vuonna 2008. Toivottavasti lumisilla siksi että aloin ensimmäistä kertaa kaipaamaan lunta eilen, kun ensin koulumatkalla rysäytin lätäkköön autoa väistäessä ja siinä meni ensimmäiset parit sukkia. Koko koulupäivä sukat märkinä kuin aikoinaan Mukkulan ala-asteella välitunnilla sateessa pelatun jalkapallo-ottelun jälkeen. (Minä, Jani ja Jussi loppuja vastaan ja yleensä lähdettiin luokkaan sekä myöhässä että voittajina). Ja sukat olivat märkinä nytkin ja kuivattelin niitä koko päivän luokan ainoan toimivan patterin juuressa vain sitä varten että pääsisin taas kastelemaan ne kotimatkalla kun naapurin tytön häirinnästä johtuen astuin suoraan koiran läjän ohi lätäkköön. Toisen kerran sukat märkänä samana päivänä. Ja asun siis Istanbulissa. Kolmatta kertaa ei tarvinut liian kauan odotella, illalla oli taas yksi viikon kohokohdista, jalkapallo-ottelu erasmusten ja turkkilaisten kesken. Menomatkalla satoi vettä ja siinä juostessa lätäköt eivät tuntuneet miltään enää. Itse kentälle saavuttaessa hämmennyin aika lailla tajuten että ranskalaiset pelitoverini eivät haro ilmaa käsillään näyttäen erittäin typeriltä, vaan he yrittävät ottaa tuulen mukana leijailevia pieniä lumihiutaleita kiinni. Minä tein kuten tein viime ja sitä edellisenä ensilumen saapumishetkellä-kieli ulos. Olin juuri kuullut että Suomessa oli lumet sulanut pois suurimmaksi osaksi joten hetken tuntui hyvältä olla Istanbulissa. Lunta ei kuitenkaan satanut kerrokseksi, vain hetken ja pienen määrän mutta on se lumi aina lunta suomalaiselle. Naureskelin turkkilaisille kavereille ketkä oli soitettu paikalle paikkaamaan muutamaa petkuttanutta erasmusta, he tulivat rinta rottingilla kentälle, mutta vaatteet vaihdettuaan astuivat kentälle juuri kun alkoi lunta tulemaan ja päät painuivat syvälle hartioiden väliin ja kädet löysivät tiensä taskuttomiin housuihin. Itselläni oli ainoana pipo päässä ja kädessä äidin kutomat tumput. Artulle haluan sanoa seuraavan: paikalliset kutsuvat minua Paolo Maldiniksi Ac Milanin paitani sekä röyhkeiden pallon ylöstuomisteni takia. Vasemman jalan potkua unohtamatta. Oma joukkueeni hävisi ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen, yhden miehen alivoimalla, kahden jos selitykseksi kelpaa että ainoa mies joka ei ollut koskaan koskenut jalkapalloon ennen peliä oli myös puolellamme. Ja maalissamme oli todellinen Hans van Breukelen. Kaikki jalkapalloa viimeiset pari vuosikymmentä seuranneet kyllä muistavat tuon oman aikansa suuruudeen ja epäsuuruuden. Vähän sama kuin englannin maalivahdit aina. Paitsi David Seaman.

Miten on asiat Suomessa? Tuo kysymys käy mielessä vähintään kerran päivässä. Tänään ei uutisia lukiessa ihan natsannut. Tai miten sen nyt kukin ottaa. DNA:n uutisviestissä kerrottiin Vuoden kaupunkilainen-tittelin ansainneen "henkilön" nimi: Bubi-Huuhkaja. Taas kerran nousee leukani yhtä astetta ylemmäksi ylpeydestä olla suomalainen. Suomalaisuus, se on jotain. Vai voiko tässä kohtaa käyttää esittää vastausta kaipaavan kysymyksen, onko tuo Vuoden kaupunkilainen-tittelin antama kaupunki Tsadi? Jos on niin asia on siinä tapauksessa hyvin ymmärrettävää, huuhkaja saa Vuoden kaupunkilainen-tittelin. Entäs sitten Vuoden Huuhkaja-titteli?...

Kaivoin tänään esiin ja panin saman tien soimaan Bruce Springsteenin maan mainion ja erittäin tunteikkaan The Rising-albumin. Ei yksinkertaisesti ole mitään mahdollisuutta viimeistellä viimeistä tutkielma/esseetä kun tämä "syntynyt juoksemaan" piiskaa kerta toisensa jälkeen entistä kovempaan raviin tai laukkaan, lajista riippuen. Oulun miehet tietävät mitä käy kun laukkaa ravissa. Ainakin Oulun miehet Tallinnassa. Ja Nupeki. Tätä levyä kuunnellessa ei voi välttyä muistelemasta ensimmäistä kertaa mun Pomo saapui Suomeen ja räjäytti Olympiastadionin kaksi kertaa putkeen perättäisinä päivinä. Pontuksen kanssa lauletut laulut toistuvat kerta toisensa jälkeen The Risingia kuunnellessa. Muistaakohan Jussi yhden kahdesta keikasta mukana olleena...

Tänään, parin tunnin päästä alkavat ensimmäiset pikkujoulut täällä. Hermoilua oli havaittavissa jo tänään koululla kun yksikään erasmuksista itseni lisäksi ei ilmaantunut viimeiseltä tauolta tunnille. Eihän juhlien alkuun ollutkaan kuin kuusi tuntia. Toivon että karaokea ei ole unohdettu aivan kokonaan pois kuvioista sillä juuri tällä hetkellä Burcea kuunnellessa laulu- ja yhteislaulu-into on erittäin korkealla. Se jopa maistuu laptopin vieressä avattuna ja puolityhjillään olevasta puolen litran olut-tölkistä siemaillussa oluessa. Ostin myös tonttulakin. Valoilla.

Torstaina onkin sitten lähtö Roomaan viettämään joulua Janin kanssa. Mitään muuta emme ole suunnitelleen, mutta AS Roman pelissä Stadio Olimpicolla pitäisi käydä ja 23.12 Real Madrid- Barcelona pitäisi katsoa jossain. Eiköhän nuo perusnähtävyydet kerkeä katselemaan. Enemmän melkein odottelen Firenceen pääsyä. Michelangelon elämänkerran ja muutaman historian kirjan lukeneena haaveenani on aina ollut päästä kävelemään samoille kujille ja istuskelemaan samoille kiville missä nuori kivenveistäjä suunnitteli mestariteoksiaan. Onneksi Janilla on superkamera.

En usko enää kerkeäväni kirjoittelemaan ennen paluutani Rooman valloitusmatkalta, huominen menee luultavasti kotiin pääsysn merkeissä ja vasemman ja oikean käden oikeiden puolten havaitsemisen yrittämisen merkeissä.

Joten: erittäin hyvää ja rauhallista joulua kaikille lukijoille, Äidille, isälle, Anssille, Millalle, Iinekselle, Annille, eno-elmerille, Päiville, kaikille Lahteen ja lahtelaisuutta itsessään tunteville sekä jokaiselle ystävälle Tallinnassa Aleksi, v***n Pöppöstä sekä Ilaria jossainkaukanakaukoidässä unohtamatta!!!! Allahaismarladik!

The National @ Babylon 7.12.2007

2007-12-09T09:45:00.001-08:00

Kuulin bändistä ensimmäistä kertaa noin kolmisen kuukautta sitten ja se oli menoa saman tien.

The Nationalin Boxer-albumi antoi kuunneltavaa seuraaviksi kuukausiksi eikä kyllästyminen ole käynyt näköetäisyydelläkkään, ennätys taitaa olla värikynää käyttämättä yhdeksän kertaa peräjälkeen ilman keskeytyksen keskeytystä. Eihän sille mitään voi jos managerissakin kulkee kuin aikoinaan legendaarisessa Championship Manager "kakkosessa" 97`-98` Arsenalin kausilla joissa pelkoa ja kateutta herättävä puolustuslinja vasemmalta oikealla lueteltuna meni jotakuinkin näin: Nigel Winterburn-Martin Keown-Tony Adams-Lee Dixon. Ei siinä parane kokeneemmankaan viilipytyn käydä menestysmusiikkia muuttamaan. Siinä voi huonona päivänä mestaruus vaihtua oksettavaan toiseen sijaan. Kaikenlaisia managereita löytyy mutta kyllä kunnon lajia rakastavana taktiikkanerona yritän pitää huolen siitä että musiikki on pelin tason mukaista. The National menee suoraan musiikin Mestareiden liigan jatko-otteluihin lohko-voittajana. Ilman yhtäkään päästettyä maalia. Kun tehdään, niin tehdään tyylillä.

Keikkaa edelsi tietenkin Itsenäisyyspäivä joka ei helpottanut keikan lämmittelyä yhtään. Pakko myöntää että ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaa naukkailin olutta viitenä iltana putkeen. Taitaa mennä edellinen kerta niinkin kauas muinaishistoriaan kuin Mukkulan Pirtuviikkojen aloitteluvuodet. Oi niitä aikoja. Sai juoda olutta Tolvasen Kallen talon katolla sekä hakea kopan pyörällä entisen tyhjennettyä. Ei edes Tallinnan huikkaa vaativassa ilmapiirissä tullut reviteltyä viittä päivää putkeen. Mutta se on nyt ohi ja koulu jatkuu taas huomenna.

Kun Hakasen Jussi (www.jussihakanen.kyweb.org/)ei nyt sitten teknisistä syistä(kaunistelen tosiasiaa, Jussi)päässytkään saapumaan Ateenasta Istanbuliin, niin lahjoitin viiden kamelin arvoisen pääsylipun naapurihuoneen teknofriikille. Hän olikin keikan huvittavin tapaus. Pääsimme mahtavasti eturiviin pienen pieneen rokkipubiin. Babylon oli todellakin pieni paikka. Sanotaan nyt että Lahden paikoista Torvi kertaa kaksi lattiataso plus parvi. Oli kunnon keikkafiilis, ei liian iso paikka. Ja eturivistä baaritiskille oli noin 10 metriä. Keikkaa edelsi musiikkia Bloc Partylta, Peter Bjorn & Johnilta, Siqur Rosilta, Radioheadilta ja monelta muulta kovalta nimeltä. Olin yllättynyt ettei turkkilaista jalla-jalla musiikkia tullut ollenkaan. Itse keikan hittiputki oli sama setti kuin edeltävilläkin keikoilla, netin perusteella. Tosiaan, kämppikseni päätä muita pitempänä ja yhtä biisiäkään kuunnelleena seisoi koko keikan toisessa rivissä aivan laulajan nenän edessä elettälään tekemättä. Onneksi laulaja oli kännissä. Kai sitä joutuu olemaan jos yleisössä on niinkin innostuineita naamoja. Turkkilaiset karjuivat kuin viimeistä päivää eri ralleja, jopa jotain turkkilaisia. Laulaja päätti ettei tällä kertaa soiteta muiden lauluja, pahoitteli. Itse pääsin Mr.Novemberin kertosäkeen lurittamaan laulajan hypätessä viereen. Tähtihetki. Ja tottakai hyvän yhteistyön jälkeen herrasmiehet kättelevät toisiaan hyväksymisen merkiksi.

Keikan jälkeen hommasin pakollisen kaulaliinan enkä sanonut mitään muuta kuin "The National" ennen kun sain 0.7 litrasen olut-tuopin eteeni. Ei vaan saanut lontoota pakerrettua, oli sen verta hyvä keikka.

Rumpali ansaitsee himoitun Rumpukone-tittelin. Rullasi kuin Gebreselassien viimeinen kaarre Atlantan Olympialaisten 10 000 metrin kultajuoksussa.

The National.

Itsenäisyyspäivän puinti 2007

2007-12-06T03:21:00.000-08:00

Hyvää itsenäisyyspäivää!

90-vuotias maamme siirtyy konkareiden kerhosta kaikkivoipien vanhusten joukkoon, ikivihreänä, nuorehkona ja suurimmalta osaltaan hyvinvoivana valtiona vielä astetta vanhempien, harmaiden sekä harvahiuksisten Ruotsin sekä Venäjän naapurina. Molemmathan ovat aikoinaan dominoineet tämänpäiväisen Suomen tasavallan aluetta kehittäen sekä sortaen siellä asunutta kansaa. Vuodet 1523-1809 Itämaaksi kutsuttu Suomi kuului Ruotsin kruunun alle(tämän tosiasian sekä ylä-asteen että lukion historian opetus syrjäyttää ihme kyllä!) kunnes vuonna 1809 Suomen sodan tuloksena Ruotsin valtakunnan itäiset osat liitettiin Venäjän keisarikuntaan autonomisena osana. Mutta jottei tämä vapaalle kirjoittamiselle ja avoimelle kritiikille omistettu pääntyhjennyspalsta mene aivan akateemikon purnaukseksi, jätän Suomen historian loppuosan lukijalle itselleen. Jos et aivan kaikkea muista, älä harmittele, vuosi 1917 ja päivämäärä 6.12 riittänee. Armo käyköön oikeudessa. Suomessa.

Suomi on puolustanut maataan mahtavasti itänaapuriaan vastaan ja ottanut hieman mallia länsinaapuristaan rakentaessaa hyvinvointivaltioa josta kaikki olemme saaneet makua. Tänä päivänä maamme näyttää olevan korkeassa lennossa, kevein siivin. Pisa-tutkimus osoitti juuri lukio-opetuksen olevan loistavaa, taisipa kultainen lusikka tulla juuri julkistetussa mittarissa. Sairaanhoitajat saivat sen mitä ansaitsivat, valtion tullessa vastaan palkankorotuksissa. Apteekkarit seurasivat vanavedessä ja aikamme janoisten sankari ja antisankari, ilojuomamarkkinoita dominoiva Alko heittäytyi myös lakkovirtaan. Kansa koki epätoivon hetkiä.
Tässä kommentteja Alkon lakon alkamisen varmistumisen jälkeisiltä hetkiltä:

"-Toivon osapuolten ymmärtävän asian tärkeyden kansalle"-M.Vanhanen
"Perheet ensisijaisia kärsijöitä"-ESS
"Yksinhuoltajat hädissään"-Lähiö-Lahden Moi, lahteilasta-liite
"Ketkä jäävät ilman?"-Mukkulan ostarilla, Onnen päivien ja Nissen välimaastossa
"Onko järki jäässä?"-Liipolan ostoskeskuksella kuultua
"-Onneksi olemme Tallinnassa"-Audentesin lakia opiskelevan aamukarjaisu

Tilasin juuri heikolla turkin kielen taidolla juomavettä. 15 litran säiliö maksaa noin 2,8 € ja se kestää yleensä noin 5 päivää kahden herran siitä hörppien ja keittovedet kaataen. Vesikauppoja on joka nurkassa ja sieltä tuodaan skootterilla säiliö suoraan kotiin ja samalla viedään tyhjä käytetty pois uutta täyttöä varten. Putkivettä voi käyttää tiskatessa sekä suihkussa käydessä. Väri on haalea. Tallinnassa vielä saatoin juoda raanavettä ja aivan maukasta oli mutta täällä siirryin suoraan kaikkien suostuttelemana pulloveteen. Terveisiä Nokialle, tiedän miltä tuntuu. Puhdas vesi on arvokas asia. Täällä sen arvostus on vain noussut. Huomasin juuri soittaessani että venentuojat taitavat tuntea korttelin jokaisen asukkaan. Äänenkin. Ei tarvinnut kuin sanoa "merhaba=terve, moi" ja "su isterim=haluaisin vettä", joka kesken ääni luurissa sanoi vain "tamam, tamam= ok, ok". Ja vesi tuli minuutin parin päästä.

Liigapörssi, kirottu Liigapörssi. Eipä taida joukkueeni joka tunnetaan Andyn toiveesta nimellä "Istanbulin Viiksekkäät Naiset" tuoda edes pudotuspelipaikkaa tänä(kään) vuonna. Epätoivoa on ilmassa jo ennen joulua. Pakko silti mainita kovasta yrityksestä, vaihdoinhan sekä Pelcansien puolustuksen Kalpan vastaaviin. Tilastojen mukaan muutama pinna enemmän ropissut per kierros. Takuuvarmaa työtä siis. Suurin mielenkiinto kimpassamme kohdistuukin erittäin yksityisiin asioihin suuntautuvista länkytyksistä viestipalstalla. Pisteistä viis, kuhan saa kerran pari viikossa naureskella kärkisijoja hallitsevien joukkueiden managereiden loan heittoa. Nimiä mainitsematta managereina toimii NHL-tason kynäniekkaa, SM-liigan maalitykkiä, Viron mestaruussarjan eliittiä ( ja wannabe-eliittiä) ja tottakai istanbulilainen koira. Muutama viesti on yltänyt jopa kokonaisiin lauseisiin. Vakuuttavaa. "Hockey is hockey", "You never know what`s gonna happen next".

Erehdyin tällä viikolla liittymään kämppikseni sekä hänen vieraidensa, pariskunta Australiasta, Saksasta tai Tsekeistä, mukaan basaarikiertueelle. Halpaahan kaikki on piratismin takia. Basaarit eteenkin Anatolian puolella ovat suht edullisia ja paikalliset rakastavat niitä. Ensimmäisen sadan metrin aikana eteenki hyppäsi nuori herra joka kysyi suoraan heikolla lontoolla mistä olen kotoisin. Ei kai sitä kehtaa valehdella. Kuultuaan että olen Suomesta hän alkoi puhua Suomea. Erikoista. Alanyassa, Turkin etelä-rannalla Suomea puhuttiin 15 vuotta sitten kun siellä lomailin, mutten ollut kuullut suomea puhuttavan Istanbulissa vielä lukuunottamatta Suomalaisia. Alanyasta tämäkin herra paljastui olevan. Myi hajuvettä, kaikki kuuluisimmat merkit löytyi ja kolme pakettia olisi lähtenyt kympillä. Kuulostaa halvalta mutta kuka maksaa vedestä niin paljoa. Vanhin kikka markkinoilla on myydä vettä hajuvesipullossa. Perinne elää yhä. En haksahtanut. Sen sijaan maistelin montaa eri hedelmää mitä en ole eläessäni nähnytkään. Vaikka kaupassa olenkin työskennellyt. Jotkin olivast todella erikoisia kuten hedelmä jonka nimeä en tiedä. Se oli kuin omena, mutta kun sen avasi, näki sen sisältävän marjoja. Makeita punaisia marjoja. Ja ne syötiin, loput hedelmästä, noin 80% heitettiin menemään. Äitini hullaantuisi maustekojujen kohdalla.

Bruce Springsteen tulee Suomeen kesällä. Hereille. Itse en taida tällä kertaa lähteä uurastamaan päälle kolmen tunnin rokkipläjäystä, juurihan Pomo oli Suomessa vierailemassa ja silloin tanhusin molemmat keikat läpi. Mainittakoon se että olin ensimmäisenä huutelemassa Max Weinbergille jälkimmäisen keikan alussa, Olympiastadionin kaarre sujui mainiosti, ohitin toistakymmentä edellä kirmannutta vanhusta. Taisivat olla kolmekymppisiä. Kertaakaan niiden keikkojen jälkeen ei ole tarvinnut istahtaa alas levähtämään muilla keikoilla. Pomo vaan piiskasi kovaa. Huomiselta The National-keikalta en odota niin kovaa piiskausta, vaikka rumpali onkin rumpukone.

Täällä koeviikot on ohi huomenna, itse Erasmuskena valitsin ne kurssit mitkä tuntuivat mielenkiintoisilta ja eivät sisällä välikokeita, joten toinen koeviikkoni oli lomailua. Joulun Rooman reissun takia en tule olemaan tunneilla pariin viikkoon joten olet selaillut kurssikirjat läpi sisäistäen kaiken tärkeän. Eipähän tarvitse hätäillä ensi vuoden alussa viimeisen ja ratkaisevan koeviikon lähestyessä. Voisi vaikka vierailla Bursassa, Turkin laskettelukeskusessa jos lunta alkaa turputtelemaan.

Nyt on hieman ikävä Suomeen ja joulukin tulee eikä kaduilla näy mitään merkkejä siitä. Lämpötila oli kesäinen toissa päivänä, mittari näytti +20 astetta. Tänään onkin noin kymmenen astetta viilemämpää ja sateista.

"Never trust the women and the weather of Istanbul"-kuuluisa ja käytetty fraasi.

Hyvää itsenäisyyspäivää kotiin, isälle ja äidille, Sakelle ja Kaisulle ja vauvalle, Anssille, Millalle, Janille Irlantiin, Artulle, Jussille, Läskille Ateenaan, Veikolle, Andylle, Päiville Venezuelaan, Veeralle, Aleksille, v***n Pöppöselle, Samille, Jäppiselle, Lauralle, Minnalle, enolle, P:lle ja E:lle, Miikalle Kiinaan, Wilmalle, Mikolle ja Jypälle ja kaikille muille työkavereille ja kaikille lukijoille.

Lähden itsenäisyyspäivä-kebabille.

Kovanaamaisuutta sekä epätoivoa - ensimmäinen välikoe-viikko

2007-11-27T04:22:00.000-08:00

Tämän vuotisen syyslukukauden välikoe-viikko alkoi maanantaina oli heti täyttä äksöniä. Itselläni kävi huonoin mahdollinen tuuri koepäivien kanssa, kolmesta kokeesta kaksi oli tungettu heti ensimmäiselle maanantaille. Saman viikon perjantaina on kolmas ja viimeinen koe, sosiologia vuorossa. Muuten koeviikko sisältääkin erilaisten kotitöiden ja lukuprojektien vääntöä. Ei kauhean stressaavalta kuulosta eikä se sitä olekaan.
Lähdin maanantaina kokeisiin itseluottamusta uhkuen ja kovasti kysymyksiä odottaen. Pieniä huhuja olin kuullut kysymyksistä viime vuosilta joiden perusteella osaisin ainakin kirjoittaa sen verran että läpi pääsisin. Ensimmäisenä kokeena oli International Politics-kurssin koe, jossa sai valita kahdesta kysymyksestä toisen ja vastata siihen 60 minuutissa. Ensimmäisen kysymyksen luettuani minun ei olisi tarvinut edes vilkaista toista kysymystä, sen verran helppo ja yksinkertainen oli tehtävä: Selitä seuraavien tapahtumien kulku, syy ja seuraus ja kerro niiden yhteydestä toisiinsa: von Schlieffen Plan, Operation Anschluss ja Operation Barbarossa. Muistellaanpa taas historian tunteja lukiossa (mukkulalaiset muistavat varmasti Ari "Arska" Korhosen huumoripitoiset tunnit. Lievää ironiaa ilmassa silloin tällöin. Ellei jopa pientä sarkasmia opiskelijoita kohtaan), varmasti moni vieläkin osaa liittää nuo tapahtumat toisiinsa jollain tavalla. Kirjoitin 15 min ja sen verran mitä paperissa oli tilaa. Turha sitä on lähteä historiaa suurentelemaan saati pidentämään. Juuri ennen lähtöä vilkaisin toista kysymystä. Siinä piti selittää Iso-Britannian mahdin nousu ja tuho. Onneksi en katsonut sitä alkuun, olisin jäänyt miettimään ja pohtimaan sitä moneksi minuutiksi ja loppujen lopuksi tarinoinut pitkähkön ja puuduttavan tarinan. Nousimme tuoleistamme Sanderin kanssa muiden tuijottavien silmien ollessa sepposen selällään ihmetyksestä, miten olimme jo valmiita. Saimmekin kysymyksiä kokeen jälkeen aiheesta. Taidamme olla vain nopeampia kirjoittamaan tai sitten vain emme osanneet aihetta, oli vastauksemme. Kokeen aikana oli havaittavissa lievää lunttausta. Tai no ei niin lievääkään. Paperit tulivat esiin ja menivät takaisin taskuun useampaankin kertaan. Koko syksyn olivat koulun kovanaamat uhonneet miten he eivät käy luennoilla ja silti saavat hyviä numeroita. Taisivat olla todella epätoivoisia kun tuossa kokeessa piti olla muistiinpanot mukana.
Toinen koe oli Humanities-kurssista. Se osoittautui hieman nihkeämmäksi sisältäen kysymyksiä aina Ateenan kulta-ajoista Rooman tasavalta-ajan lopulle ja imperiumin alulle asti. Pakko myöntää että oli jäänyt lukeminen vähälle mutta kyllä siihenkin paperiin sain rutkasti tavaraa laitettua. Kiinan muinaiskulttuurista en muistanut kuin tärkeimmät dynastiat. Ja tottakai Ming-dynastian lopun ja Maon valtakauden alun. Lähdin kokeesta hyvällä omatunnolla 25 min kokeen alun jälkeen viettämään leppoisaa loppuviikkoa. Sosiologian kokeeseen pitää päntätä Comtet, Durkheimit, Marxit ja Weberit. Todellisia taikureita kaikki. Todellisia aiheita keskusteluille taas ensi kesän juhannusleirille mikä tänä vuonna näyttää olevan Himoksen mökkiseudulla. Muutaman päivän saunomisen ja oluen nauttimisen jälkeen keskustelun aiheet ovat varmasti taas yhtä syvällisiä ja yhteiskunnalle merkittäviä. Tulevalle Puolustusvoimain Komentajalle terveisiä, tulen aina olemaan piikkinä lihassa tulevana Puolustusministerinä!

Aah kuinka kaipaan Suomen juhannusta...

7.12 The National Istanbulissa, toivottavasti Jussi saa raahattua itsensä Ateenasta tänne entisaikojen idän kirkon päämajaan, liput roikkuvat ovessa, kaikki on valmiina. Fake Empire soi taustalla.
" Stay out super late tonight
picking apples, making pies
put a little something in our lemonade and take it with us
we’re half-awake in a fake empire"

P.S Onnittelut Sakarin ja Kaisun esikoiselle! Kolmannen polven mukkulalainen-Mukkulan tulevaisuus turvattu!

Kissoista, koirista ja koulusta

2007-11-23T05:07:00.000-08:00

On taas perjantai ja viikonloppu on ovella. Maanantaina alkaa ensimmäinen koitos Aasian reissullani, ensimmäiset välikoe-viikot ovat alkamassa. Ja tottakai parit pippalot ovat houkuttelemassa heikoimpia viettämään viikonlopun kallisarvoiset lukuhetket ilojuomien parissa joko rentoutuen tai hermoillen. Joka tapauksessa ilojuomaa tulee menemään. Viime viikolla tapaamani suomalaiset Euroopan puolelta lähettivät Facebookin kautta kutsun "house of pain"- parteihin. Luvassa olisi lauantaista keskiviikko-aamuun asti railakasta tissuttelua ja rauhallista tumuttelua sopivan kansainvälisessä ilmastossa. Juhlien pitopaikasta mainittiin sen verran että tapetteja ei ole, katto saattaa romahtaa ja kalusteiden kestoon ei kannata luottaaa. Se on sitä ison Euroopan meininkiä. Sinänsä mielenkiintoista olisi nähdä paikka, muuten kun olen tottunut vierailemaan aika hyväkuntoisissa asunnoissa illanviettoja kierrellessä. Toisaalta maanantaina on heti kaksi koetta joten jos järki pelaisi kuin Kärppien hyökkäys, jäisin kotiin ja runttaisin tietoa kaaliin vaikka väkisin. Mutta kun järki toimii kuten Suomen jalkapallomaajoukkueen hyökkäys menneissä karsinnoissa niin selväähän se on että ilojuomaa tullaan nauttimaan tapetittomassa asunnossa, romahtamaisillaan olevan katon alla kalusteisiin luottamatta. Luotetaan sunnuntain tuovan tarpeelliset voimavarat lukemista varten. Niin se on toiminut ennenkin ja niin se tulee toimimaan myöhemminkin.
Hieman Istanbulin kissoista. Kun on tottunut näkemään kissoja sisätiloissa useimmin vain sohvalla röhnöttäen ja syliin kaivaten, Istanbul avaa silmät totuudelle kissoista. Niitä on todella paljon ja joka paikassa. Ja ne tappelevat. Hännätön kissa ei ole harvinainen näky näillä nurkillakaan. Muutaman kerran olemme kämppikseni kanssa ihmetelleet että mitä ihmettä naapurin vauva huutaa koko ajan ja yölläkin. Eräänä yönä päätimme sitten ottaa selvää ulvomisesta ja kenkiä sen kummemmin sitomatta säntäsimme ulos ja näimme äänen lähteen. Tai lähteet. Kissoja sähisemässä ja maukumassa ja vinkumassa. Kaippa niilläkin on omat kulmansa jonne muiden paikkakuntien kolleilla ei ole asiaa. Mutta se huuto oli kyllä jotain ennen kuulumatonta. Päivisin kissat on niitä kehrääviä laiskiasia mihin olemme tottuneet. Kissan pentuja on paljon liikkeellä. Kai niillä kaikille joku tauti tai kaksi on koska ovat niin herkkiä kyhnäämään mitä tahansa tolppaa vasten. En koskisi.
Hieman Istanbulin koirista. Ne ovat todellisia kulkukoiria. "Hobo" olisi oikea termi vastaavanlaisista ihmisistä. Ei ole päivää ollut etten olisi kouluun mennessä ja koulusta tullessa nähnyt kultaistanoutajaa rötväämässä auringon paisteessa keskellä jalkakäytävää. Mikäs siinä on maatessa, kukaan ei uskalla koskea ja niille räksyttävä saa vastauksena vain silmäluomien noston ja laskun. Taitavat juosta joka yö naaraiden perässä ja kissojen jahdaten viettäen elämänsä aikaa ja auringon noustetta alkaa krapulan vietto. Siihen jäädään mihin auringon alta keritään. Ovat kyllä naurattavia tapauksia. Laiskuuden huippuja. Paikalliset vanhukset ovat niiden ystäviä. Samat vanhat kollit makaavat samojen vanhojen ukkojen ja akkojen jalkojen juuressa päivästä toiseen. Istanbulin normaalia elämää.
Hieman koulustani. Kampuksemme on siis vajaan kymmenen minuutin kävelymatkan päässä kotioveltani ja on aidattu piikkiaidalla sekä varman päälle piikkilangalla. Taitavat haluta pitää kampuksen sisällä sijaitsevan tyttöjen asuntolan turvassa ja tytöt asuntolan sisällä. Ovet suljetaan klo 2230 illalla ja aukeavat kahdeksalta aamulla. Mistä minäkin nuo tiedot tiedän..
Kampusta vartioi parisenkymmentä automaattiasein varustautunutta poliisia, mellakan torjuntavälineet löytyvät vartiokopin nurkasta. Aina kouluun mentäessä pitää esittää opiskelijakortti, erasmusten ei tietenkään tarvitse sortua moiseen leikkimiseen vaan pelkkö mylväisy riittää. "-Minä olen erasmus". Se toimii aina. Laukut tarkastetaan aina. Ihan hyvä juttu, olemme kuitenkin Turkissa. Uskoisin että juuri vartijoiden ansiosta kampus on vielä suht ok kunnossa. Jussi Hakanen on tällä hetkellä Ateenassa vaihdossa ja kertoi luokkien olevan välillä vähän sitä sun tätä. Voitte käydä lukemassa Jussin "where the blogs have no name"-Blogia osoitteessa: http://jussihakanen.kyweb.org/. En osaa liittää suoraa linkkiä vieläkään, parannettavaa löytyy siis.

Päätin myös tällä viikolla että jätän Suomen joulun ensimmäista kertaa väliin. Aikansa kutakin. Mutta matkaan lähden kuitenkin, sovimme Irlannissa asuvan ystäväni Jani Tuovisen kanssa tapaavamme Roomassa, jossa vietämme muutaman päivän ja suuntaamme sitten Firenceen. Kaippa joulu Roomassa menettelee. Jos vaikka itse Paaviin törmäisi. Tähän asti olenkin kuunnellut joulutervehdykset tv: välityksellä. Suomessa olisi ollut kyllä mukava viettää joulu perheen parissa ja joulupäivä ystävien kanssa. Aika vaikuttavalta määrältä näyttää tuo Facebookin ryhmä nimeltä "Joulupäivänä Huoneelle". Uskon viettämäni tulevaisuudessa jouluja
Suomessa joten kai sitä yhden vuoden kehtaa jättää välistä. Toisin on legendaarisen Tapaninristeilyn laita...toivottavasti Markus "vikingline" Leväniemi ymmärtää...

Eipäs tässä jaksa enempää länkyttää jonnin joutavuuksia, joten hyvää viikonloppua Suomeen, Lahteen, Tallinnaan, Irlantiin, Vantaalle, Hartwallin tehtaalle ja Jonen grillille. Lähden Eurooppaan.

Hajonnut linja-auto, alkoholia ja kristinuskoa - Reissu Kapadocciaan

2007-11-12T12:34:00.000-08:00

Aina ennen Erasmus-retkeä tulee ajatelleeksi sitä naurua ja iloittelua jota on luvassa sekä krapulaa, joka on jo selviöksi muodostunut tosiasia. Kaava tuohon kaikkeen on yksinkertainen, bussillinen railakkaita rääväsuita sekä loppumattomat vitsailut Turkista ja turkkilaisesta mentaliteetista. Ilojuomia unohtamatta. Totuus tulkoon esiin. Kun kuulin matkasta ensimmäistä kertaa kerta kaikkiaan ihanalta matkamme järjestättäreltä, Elifiltä, (hollantilaiselta opiskelijalta kenestä löytynee myös hieman turkkilaista verta, kieli kun taipuu niin hyvin) ajattelin heti että lähdemme perjantaina siinä puolilta päivin köröttelemään kohti Kapadocciaan ja matka kestänee semmoiset kohtuulliset kuusi tuntia taukoineen jota tulee olemaan usein oluen virratessa vatsan kautta virtsarakkoon ja sieltä sinne paikkaan mistä se haluaa ulos ja näin aiheuttaen tuskallista painetta päästä tyhjentämään boksi. Paikan päälle päästyämme edessämme on railakas ilta paikallisissa pubeissa sekä yökerhoissa ja seuraavan päivän uskon olevan rauhallisella herätyksellä ja maukkaalla aamupalalla alkava sekä koko päivän kestävä reissaaminen nähtävyydestä toiselle. Iltaohjelmana turkkilaista showta napatanssilla kuorrutettuna. Sunnuntaina lähdemme pitkien aamu-unien jälkeen ajelehtimaan takaisin kohti Istanbulia jossa olemme illan tullen omissa sängyissämme väsyneenä naureskelemassa sekä omille että eteenkin toisten töppäyksille.

Paskat.

Tosiasiassa lähdimme kohti Kapadocciaa kampuksemme pääportilta kello 22 perjantai-iltana villin huhun levitessä keskuudessamme. Bussimatka kestäisi eri huhujen mukaan yhdeksästä tunnista aina viiteentoista tuntia! Eli olisimme katselemassa luolia sun muita nähtävyyksiä lauantai-iltapäivästä ja minähän en bussissa osaa nukkua. Päätin kokeilla ensimmäistä kertaa elämässäni unitabletteja. Ei toiminut. Taisin hetkeksi menettää tajuni jossain kohti reissua koska muistan nähneeni Turkin tähtitaivaan tauolla ja seuraava asia minkä muistan oli auringon nousu erämaassa. Se oli valvomisen arvoista. En ole tainnut niin isoa aurinkoa nähdä. Kameralle olisi ollut käyttöä mutten tajunnut siinä tilassa yhtään mistään mitään. Ja kuulin samalla myös että bussimme on hajalla emmekä etene loppumatkasta kuin huimat 60 km/h. Se siitä.

Saavuimme ensimmäiselle nähtävyydelle kolme tuntia myöhässä emmekä siis todellakaan nähneet minkäänlaista hotellia aamulla emmekä ennen iltaa. Vierailimme "Kauniiden hevosten laaksossa", seudulla missä ensimmäiset kristityt olivat piileskelleet vainoja. Paljon oli huoneita ja kirkkoja kaivettu vuoriin. Jokaisessa huoneessa oli viininvalmistusallas. Alkoholia ja kristinuskoa. Pääsin kommentoimaan.

Illalla edessä oli se odotettu turkkilainen ilta. Maksoimme huimat 25 liiraa( 14 €) sisäänpääsymaksua joka huhujen mukaan sisälsi loputtomasti juotavaa. Siis huhujen mukaan. Meidät istutettiin pöytiin, olimme viimeiset. Arvokkuus esiin. Ensimmäinen show sisälsi viisi tanssivaa miestä, tanssi sisälti pelkkää pyörimistä. Taisin sen viiden minuutin aikana tuhota kaikki popcornit, pähkinät sekä hedelmät meidän ryhmämme pöydästä. Sitten se alkoi. Oi sitä riemua mikä ihmisistä pursusi huvittavina kiljahduksina ja raivokkaina rääkäisyinä. Ensimmäiset oluet saapuivat. Niitä seurasi viinimaljat. Järjestyksessä seuraavana tuli Raki. En hymyillyt. Vasta votkan tullessa pöytään vieressäni istunut liettualainen Jonas sanoi ensimmäiset sanansa. "-Teemu, do you like votka?".

Ilta meni mukavasti tanssahdellen sekä sormia napsutellen turkkilaisen kansanmusiikin parissa. Jonotanssi on aina mukaansatempaavaa. Kun jono suuntasi ulos katsoin kerran sivulleni himoiten olut-tuoppia mukaan mutta päätin tämän kerran pelata tiimin pussiin enkä lähtenyt sooloilemaan. Sain kiitosta takana olijoilta. Takaisinmeno-matkasta hotellille en muista mitään. Siinä ei sinänsä ole mitään uutta kenellekkään mutta kirjoitetaan nyt sekin. Hotellilla jatkoimme sitten Jonaksen kanssa oluen parissa, musiikiksi valitsin vanhempana The Nationalin Boxer-albumin.

Aamulla heräsin herätyskelloon , se näytti kello kahdeksaa. Päässä taisi soida "What`s the story morning glory". Ei auttanut kuin rojahtaa kylpyammeeseen. Aamupalalla oli aika pirteitä kasvoja. Omani pirteimmästä päästä. Kaikki legendaarisen Tapaninristeilyn kävijät tietävät mitä tarkoitan. Oli hieman samaa meininkiä.

Päivämme ensimmäisenä kohteena oli muutama luola taas ja siitä menimme kivi-ja korupajalle mistä sain lahjaksi kultaisen kaulakorun jossa oli silmä. Onnea tuottaa mukamas. Onpahan jotain kotiin kannettavaa. Ostin myös äidille kivisen kilpikonnan viidellä liiralla. Pakko oli jotain ostaa kun sain lahjana sen korun. Kateellisten katseiden alta päätin lähteä ulos ja odottaa siellä muita. Korupajalta siirryimme ruukkupajalle, ajattelin jo että täytyykö täältäkin itkasta joku ruukku lahjana. Ei natsannut mutta näin miten ruukkumestari mestaroi ruukun. Vakuuttavaa.

Viimeisellä pysähdyspaikalla ennen kotimatkaa pääsin tekemään jotain mitä olin viimeksi tehnyt viisitoista vuotta sitten Alanyassa, Turkin eteläpuolella sijaitsevassa turistirysässä. Ratsastin kamelilla. En vain päässyt tosissaan ravaamaan koska aikaa ei kuulemma ollut. Meillä oli hetkemme.

Kotimatkasta ei ole juuri kerrottavaa kuin ne monet pysähdyspaikat keskellä ei mitään, jotka olivat täynnä ihmisiä joista suurin osa oli jonkun turistiliikkeen myyjiä. Alkoi aina kaamea huuto, ostakee! ostakee! kun astuimme sisälle. Ja jokaisella pysähdyspaikalla koin saman asian; aina kun menin fast food-osastolle ja pyysin jotain niin sitä ei ollut vaikka tuote oli listassa. Ei kai raha vaan kelpaa. Tai sitten asian laita on vaan niin että jos et turkkia osaa niin et tarvitse ruokaakaan. Oli aika turhauttavaa katsella ranujen ja hampurilaisten kuvia. Sipsiä sentään sai ostaa. Mestareiden yöpala.

Kotikampukselle päästyäni ajattelin ottaa taksin alle kilometrin matkalle. Kävelin kuitenkin kämppiksen toivomuksen takia. Näimme leipurien tekevän leipää aamuksi. On aika herkkua mennä heti aamusta hakemaan tuoreet leivät lähileipurilta. Olin omassa sängyssä kello kuusi kolmekymmentä, koulun alkuun oli siis kolme tuntia ja kolmekymmentä minuuttia. Päätin käydä vain moikkaamassa luennon pitäjää ja kirjoittamassa nimeni listaan puolen päivän aikaan.

Silmäni olivat luennon pitäjän mukaan oudon punaiset. Kysyin häneltä onko hän koskaan käynyt Kapadocciassa, kauniimpien hevosten laaksossa, ensimmäisten kristittyjen piilopaikoissa, missä jokaisessa asunnossa on viinintekoallas....

Ennen aloitusta

2007-11-08T14:05:00.000-08:00

Tässä sitä nyt ollaan. Tämä on ensimmäinen. Kellon aika ei voisi olla parempi, juuri puolen yön jälkeen tulevat esiin parhaimmat ideat. Aloitanpa blogin. Inspiraationa on mainittava J.Hakasen työ oman bloginsa parissa. Sitä lukiessa ja hauskoille tapahtumille hörähdellessä tuli mieleen miksi en itsekkin aloittaisi kirjoittamaan opiskeluajastani Istanbulissa ja Tallinnassa. Edellisen ja kuluneen vuoden aikana on tapahtunut monen monta hullunkurista töpähdystä ja onnistumista joita on mukava jakaa muillekkin. Kieltä valitessani mieleen tulee väkisinkin lukijat ja heidän kielensä. Kai tätä voi omaksi ilokseenkin tehdä muista välittämättä? Pääkielenä tulee olemaan suomen kieli, englanniksi väännän sen ollessa tarpeellista ja mukavaa. Kirjoittaminen tapahtuu pääasiassa omassa sängyssäni joka on huoneeni oikeassa nurkassa. Huoneessa on sängyn lisäksi parvekkeelta tuodut pöytä ja tuoli. Kirjoituskoneena on Supertietokone Kakkonen. Juomana on paikallinen Lahden Erikoinen, Efes Pilsner.

Asun siis yhteystietojen mukaan tällä hetkellä Istanbulin Aasian puoleisessa osassa lähiössä nimeltä Kadiköy. Kadiköyn sisällä on monta pienempää oman nimen omaavaa aluetta, minun lähiöni nimi on Göztepe. Göztepen auto- ja elintarvikekauppoja täynnä olevalta pääkadulta viiden minuutin kävelymatkan päässä sijaitsee oma kotini. Talon kerroslukua en osaa sanoa koska en ole kertaakaan katsonut ylöspäin kävellessäni kotikadullani, koska autoilijat ovat hyvinin välinpitämättömiä jalankulkijoita kohtaan. Sen voin kuitenkin sanoa että oma asuntoni sijaitsee ensimmäisessä kerroksessa. Parvekkeeni on kadun puolella.
Asun saksalaisen lääketieteitä opiskelevan Felix Rustin kanssa kahdestaan kolmiossa. Olohuoneemme on aika pramea, parilla sohvalla, ylemmällä tasanteella ja kokonaan kalustettuna se on varsin käypä niin illanistujaisia kuin karaokeiltoja varten. Parveke on aina hyvä olla lämpötilan ollessa hiostavat 30 astetta plussan puolella. Sen lisäksi että Turkissa poltetaan tupakkaa todella rutkasti. En ole tavannut vielä ainoatakaan yli 18- vuotiasta tupakoimatonta turkkilaista. Ja täällä ei tunneta lakeja sisätiloissa polttamisesta. Päätimme Felixin kanssa joustaa tupakkakysymyksessä sen verran että parvekkeellamme saa tupakoida vaikka koko illan, jos siltä tuntuu. Juomaakin saa ottaa mukaan. Sisätiloissa emme salli tupakan polttoa oman halumme lisäksi sen takia, että tupakan tumpin tippuessa kokolattiamatolle jälki on takuuvarmaa sataprosenttisesti. Emme halua tehdä mattoomme uutta reikää 23 vanhan lisäksi.
Asunnossamme on tiskikone.

Saavuin itse Istanbuliin illalla 24.9 ja tietenkään emme löytänee toisiamme Felixin kanssa mikä johtui täysin omasta typeryydestämme, kuka nyt puhelinnumeroa tarvisi kun kerran emme ole kertaakaan nähneet toistemme naamataulua..Tunnin ajan terminaalissa kierreltyäni turkkilainen ystävä päätti ottaa rahat pois hölmöiltä ja sain suostuteltua minut maksamaan erittäin suuren summan kyydistä yliopistoni kampuksen vierastaloon. Uskoin siinä vaiheessa ettei Felix ollut kerinnyt lentokentälle tai sitten hän oli jo lähtenyt kotiin. Rookie mistakes happen. Vierastaloon päästyäni huoneen saaminen oli yllättävän helppoa ottaen huomioon sen että lupauksista huolimatta minulle ei oltu varattu huonetta kyseisestä vierastalosta. Sain kuitenkin erittäin hyvän huoneen kolmannesta kerroksesta kylpyhuoneeneen kera, vaatekaapilla sekä jääkaapilla varustettuna. Nälän ollessa suuri jätettyäni vahingossa lentokoneaterian väliin päätin lähteä kokeilemaan sitä kuuluisaa turkkilaista kebabia lämpimään yöhön. Vahingokseni huomasin kaikkien kebab-ravintoloiden olevan jo kiinni suunnistin ainoaan auki olevaan paikkaan, Marmara Bufe-grilliin. Sain tilattua kolme lähinnä hodaria muistuttavaa kääröä, sisuksesta en osaa sanoa mitään.

Seuraavat kaksi päivää kuljeskelin ympäri Göztepeä todella kuumassa ilmastossa, lämpöä oli reilut 25 astetta ja tuuli oli olematon. Sukkien juhlaa. Huomasin kulkiessani ja pikkukaupoissa asioidessani ettei englannilla tehnyt yhtään mitään täällä puolen Istanbulia. Erehdyin jopa menemään kampuksellani rakennukseen jonka olin katsonut olevan Erasmus-toimisto. Järkytys oli suuri kun minut istutettiin pöydän ääreen ja pöydän toiselle puolelle asettui kolme turkkilaista miestä ja kaksi turkkilaista naista. Kukaan ei sanonut sanaakaan englanniksi. Paikalle saapui muutaman puhelun jälkeen opiskelija jonka englannin kielen taso oli normaalin suomalaisen ala-astelaisen tasoa. Hän sai sanottua yhden kysymyksen:"- Why do you come to Turkey if you are not speaking turkish?" Nostin takalistoni tuolista, sanoin "tessekkür ederim" tietäen sen tarkoittavan "kiitos paljon" ja suksin ulos talosta epätoivon noustessa esiin, olinhan kuullut villejä huhuja että opetuskieli olisi suurimmaksi osaksi turkki. Se siitä Erasmus- vuodesta, ajattelin. Tunnin kuluttua Felix nosti mielialaa soittamalla ja kertomalla että tulee noutamaan minut kampuksen portilta ja menemme hänen asunnolleen. Olimme siis sopineet netin välityksellä että tapaamme ja hän opastaa minut kämpille. Kahden päivän elo Istanbulissa oli tehnyt nöyräksi. Englannin kielen riittämättömyys oli yllätys.

Nyt on kulut kuukausi ja rapiat päälle tuosta hässäkästä ja olen koulunkin jo aloittanut ja huomannut opetuskielen olevat selkeää lontoota. Ensimmäisen tunnin kohokohtana mainittakoon se että astuessani luokkaan pari turkkilaisneitiä viittoi minulle päin ja näyttivät heidän vieressään olevan vapaan paikan tuvan ollessa muuten tupaten täynnä. Istuin tuolille ja tajusin että kyseessä oli tuolipöytä-yhdistelmä mitä olin nähnyt vain elokuvissa. Jäätä sulattaakseni kysäisin viereiseltä neidolta saisinko katsoa kurssin sisältöä paljastavaa paperia, vastauksena sain epäröivän "-I don`t speak english". Kyseessä oli kuitenkin englannin kielinen yliopisto...

Tässä alkuun tunnelmaa kellon ympäri hereillä olevasta Istasnbulista. Kunnon opiskelijoiden aika mennä nukkumaan. Iyi geceler, hyvää yötä.